Teppo Räisänen: PIKKUISEN PAREMPI IHMINEN – näyte romaanista, luvut 11. – 13.

pikkuisen_parempi_ihminen11.

Korson Sanomissa oli hiljaista. Kaikki paitsi yritysasiakaspäällikkö Elina olivat menneet yhdessä lounaalle. Matias kuunteli, kuinka Elina keskusteli yläkerrassa puhelimessa, ilmeisesti jomman kumman suuremman marketin edustajan kanssa. Matias päätteli, että Elina yritti maanitella mainosasiakasta jatkamaan sopimusta heidän kanssaan. Matias arvasi, että sopimuksen jatkuminen olisi firman talouden kannalta todennäköisesti tärkeää, mutta tämä ei Matiasta liikuttanut. Hän halusi olla rauhassa, ja käytti aikansa ihan oman sähköpostinsa laatimiseen. Hän oli saanut sveitsiläisestä arkkitehtitoimistosta jo kaksi varsin asiallista vastausta meileihinsä, jotka olivat sisältäneet laajan kysymyspatteriston. Kun Matias tutki omia kysymyksiään, hänellä kävi mielessä että hän taisi tosiaankin olla pitkästä aikaa jostakin oikein kunnolla innoissaan. Eniten Matiasta kiinnosti se, millaiset ’maarakennusten’ kustannukset olisivat. Matias oli positiivisesti yllättynyt siitä, että rakennuskustannukset eivät ainakaan Sveitsissä olleet merkittävästi korkeammat kuin tavanomaisilla rakennuksilla. Matias pakotti itsensä suhtautumaan toimiston väitteisiin edes jonkinlaisella kriittisyydellä. Toisaalta hän paloi halusta päästä oikeasti kiinni projektiin. Hän olisi halunnut heti päästä tapaamaan tätä partatonttuarkkitehtiä, sanomaan tälle että ’yes please, plan me an earth hotel’.

Nyt Matias kuitenkin tyytyi kirjoittamaan kohteliaasti sähköpostia, jossa hän tiedusteli muun muassa sitä, josko radon-kaasujen pääsy sisätiloihin saattaisi Suomen olosuhteissa muodostua ongelmaksi, tai miten maarakennus kestäisi routimista. Matias tunsi suurta tyydytystä voidessaan laatia sähköpostiviestiinsä asiantuntevia kysymyksiä – tai kysymyksiä, jotka ainakin vaikuttivat sellaisilta.

Matiaksen iltarutiinit olivat menneet paljolti uusiksi; hän käytti ison osan illoistaan lueskelemalla erilaisia rakentamiseen ja hotellin pyörittämiseen liittyviä kirjoja ja nettiartikkeleita. Teijan mielestä Matiaksen toiminnassa ei kuitenkaan ollut minkäänlaista järjestelmällisyyttä, jota hankkeeseen paneutuminen olisi hänen mukaansa vaatinut. Matias ei myöskään halunnut vielä paljastaa Teijalle sitä, että hän oli jo ollut useita kertoja yhteyksissä ulkomaalaiseen arkkitehtitoimistoon. Tai että hän etsi netistä tonttia hotellilleen, minimikokona puoli hehtaaria, mutta ilman määriteltyä kattohintaa. Matias ei halunnut nähdä vaimonsa kohottavan kulmiaan, ajatuksella: ”vai on herralla rajaton budjetti”. Matias ei halunnut ryhtyä keskustelemaan tämän kanssa mistään sellaisista näkökohdista, joita Teija kutsui yleisnimellä ’realiteetit’. Matias halusi toistaiseksi vain tehdä hiukan pohjaselvityksiä. Hän halusi rauhassa – mutta toisaalta mahdollisimman ripeästi – selvitellä, oliko hänen puskista putkahtaneella unelmallaan minkäänlaisia mahdollisuuksia toteutua.

Ennen kaikkea Matias halusi unelmoida. Hän halusi työntää mielestään huhtikuun harmauden. Hän halusi unohtaa nykyisen työnsä, josta hän löysi mielekkyyttä vain pakottautumalla ajattelemaan, että paikallislehti ja sen nettipalvelu sitouttivat asukkaita yhteisöönsä, ja sitä kautta tekivät maailmasta tai ainakin Korsosta pikkuisen paremman paikan. Jotakuinkin noilla sanoilla Matias oli työnantajastaan puhunut, kun pomo oli pyytänyt häntä pitämään pienen puheen tilaisuudessa, jossa juhlistettiin nettisivujen kymmentä toimintavuotta.

Jossain syvällä sisimmässään Matias kyllä tiesi, että hänen haaveensa puoliksi maan alla olevasta hotellista ei ollut samaa kategoriaa kuin haave uudesta Toyotasta. Haaveen toteutumisen tiellä oli muutamia asioita, joita Matias ei ihan vielä halunnut pysähtyä murehtimaan: 1. rahoitus 2. puuttuva ammattitaito 3. kyky vakuuttaa mahdolliset rahoittajat, että juuri hänellä oli tahtoa ja taitoa saada idea lentoon.

 

12.

Rakas päiväkirja,

kerroin tänään opettajalleni eli Krisselle, että mikäli kevätjuhlissa tarvittaisiin ohjelmanumeroksi pianonsoittoa, niin olisin valmis. Jotenkin tuntuu että olisi hienoa päästä juhlistamaan ala-asteen loppumista ensimmäisellä esiintymisellä isommalle yleisölle. Minulla on aavistus että kaikki minun vähälahjaiset kiusanhenkeni loksauttaisivat leukansa kun he kuulisivat minun soittavan vaikkapa Händelin sarjaa D-mollissa. Krisse pörrötti tukkaani – mikä oli ärsyttävää – hymyili ja lupasi keskustella musiikinopettajan kanssa siitä, voitaisiinko kevätjuhlaan ottaa vielä yksi numero lisää. Arvaan jo mihin tuo kysely tulee johtamaan: musiikinopettajani Rauno ”Rallati-Rallati” Laakkonen nimittäin vihaa minua. Miksikö hän vihaa lahjakkainta oppilastaan? Siksi että minä en suostu teeskentelemään nöyrää. Hän näkee minussa itsensä nuorena, ja tajuaa – jos edes tajuaa – että juuri tällainen hänenkin olisi pitänyt olla silloin vuonna kivi: itsevarma, määrätietoinen, intohimoinen nuori soittaja. Siis soittaja, ei mikään soittajanalku  tai pianonpimputtaja. Muusikko – sen termin varaan otettavaksi käyttöön sitten, kun minusta tulee ammattilainen eli elätän itseni musiikilla, arviolta vasta siis noin 19-vuotiaana.

Rallati-Rallati taas eli nuoruutensa sillä periaatteella että ’vaatimattomuus kaunistaa’, ja mihin se johti? Koskaan ei ukko uskaltanut tehdä sitä päätöstä, että hänestähän TULEE muusikko. Sen sijaan hän opiskeli pianoa, varmaan ihan tunnollisestikin, mutta koska hän ei uskaltautunut ottamaan omaa paikkaansa tässä maailmassa, hänestä ei koskaan tullut sitä, mistä hän taatusti oli haaveillut koko ikänsä. Hän tyytyi. Hän TYYTYI olemaan ”musanmaikka”, lasten lallattaja, nolostelevien teinien pakkolaulattaja. Rakas päiväkirja, heti kun julkaisen ensimmäisen soololevyni, taidankin kysyä Rallati-Rallatilta, miten paljon hän oikein haluaisikaan olla – niin, minä.

Kotona meillä on kummallinen tunnelma. Äiti elää puoliksi Italiassa ja isä puoliksi maan alla. Äiti laskee päiviä kesälomaan ja puhuu niin rumasti oppilaidensa vanhemmista, että joudun toivomaan, ettei tuon tyyppinen kielenkäyttö vain tarttuisi minuun. Hänellä on suuria suunnitelmia pitää sapattivuosi, mutta joka kerta kun hän siitä puhuu, hän sanoo ”voi että, voi että” ja sitten seuraa tuhat kertaa kuultu luento asuntolainasta ja asumiskuluista ja yllättäviin menoihin varautumisesta. Tähän päivään mennessä en ole keksinyt, mitä ne yllättävät menot voisivat olla, kun itseaiheutetun keuhkosyövänkin hoidattaminen on tässä maassa niin järkyttävän edullista.

Rakas päiväkirja. Luulenpa että kyse on vain siitä, että äiti on henkisesti sukua Rallati-Rallatille. Hän ei vain uskalla! Äiti pelkää rahapulaa, hän pelkää sitä ettei olisi mitään tekemistä, hän pelkää tajuavansa että haave omasta lastenkodista ulkomailla on itse asiassa täydellisen mielenvikainen ajatus. Rakas päiväkirja, jos voisin, löisin kanssasi viikkorahan verran vetoa siitä, että äiti pysyy opettajantyössään kuin tatti. Vaihdevuosien yli, eläkeikään asti.

Isä taas on vetäytynyt omiin haaveisiinsa, jotka näyttävät liittyvän siihen yhtälailla umpihulluun ajatukseen hotellin perustamisesta maan alle. Hän ei selvästikään halua vielä puhua asiasta enempää äitille, joka varmaan kyllä jo aavistelee, että isä hautoo jotakin. Siinä mielessä tietysti hyvä että isälläkin on edes jotain haaveita, koska nyt alkaa olla vihonviimeiset hetket haaveiluun. Sen perusteella mitä olen ymmärtänyt ikääntymisestä, niin 50 vuotta täyttäneet ihmiset katsovat lähinnä taaksepäin; mitä tulikaan tehtyä, missä mokattua, kenen kanssa sitä olisikaan pitänyt mennä naimisiin. Silloin kai ihminen tajuaa viiltävällä tavalla kaiken sen, mikä on JÄÄNYT tekemättä. Isällä on siis peliaikaa enintään 10 vuotta.

En varmaankaan ole ihan täydellinen ihminen, mutta pyrkimykseni on kyllä välttää ainakin suurimmat virheet elämässä. Ehkä se onkin minulle keskimääräistä helpompaa, kun minulla on tuollaiset vanhemmat, joiden edesottamuksista voin jo nuorena ottaa opikseni.

 

 

 

13.

Matias odotti yritysneuvojan huoneessa, kun tämä oli lähtenyt hakemaan printtejä. Tikkurilan laitamilla sijaitsevaan pienteollisuusrakennukseen astuessaan hän oli pannut merkille oven viereen virheellisesti pysäköidyn ison Harley-Davidsonin. Matias oli miettinyt, kuuluisiko tuo pyörä kenties yritysneuvoja Harvakarille, jota hän oli tullut ensimmäistä kertaa tapaamaan. Matias huomasi nyt työpöydän takana nahkalaukun päällä liekein koristellut ajohanskat ja sai vahvistuksen aavistukselleen.

Ennen poistumistaan tämä 55-vuotias, lyhyenpuoleinen mutta ripeäliikkeinen mies oli ehtinyt vajaan tunnin aikana letkauttaa kolmeen otteeseen, että ”hänhän on vain tavallinen autokauppias”, mutta toisaalta tämä oli tehnyt Matiakselle selväksi, että hänen neuvonsa ja auliisti jaettu yrittäjäkokemuksensa olivat ”monen superhuippumenestyneen vantaalaisyrityksen” taustalla.

Matias oli yrittänyt kertoa ajatuksistaan käyttäen sanoja, joihin oli selailemissaan opuksissa törmännyt, kuten ’liiketoimintakonsepti’, ’täyttöaste’ ja ’intohimo’. Matias oli päätellyt, että ollakseen vakuuttava yrittäjänä, hänen olisi joka käänteessä jaksettava mainita se, miten hän suhtautuu hankkeeseensa ’intohimolla’. Harvakari oli kuunnellut yllättävänkin keskittyneesti, eikä hän Matiaksen yllätykseksi ollut purskahtanut nauramaan edes silloin, kun Matias oli kertonut konseptin perusidean olevan se, että majoitushuoneet sijaitsisivat pyöreämuotoisten maamassojen alla. Harvakari ei kuitenkaan ollut sanonut juuta eikä jaata, kun Matias oli varovaisesti kysynyt, kuulostiko hänen ideansa aivan hullulta. Sen sijaan Harvakari oli ehdottanut kannattavuuslaskelman tekemistä. Matiakselle tämä oli sopinut; itse asiassa hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, missä vaiheessa sellainen yleensä tehtäisiin. He olivat tehneet sen yhdessä; Harvakarin mukaan Matias oli päässyt hänen ”vierihoitoonsa”. Matias oli joutunut nopeasti arvioimaan, käytännössä keksimään, montako huonetta hotellissa tulisi olemaan, paljonko sen rakennuskustannukset olisivat, mihin nousisivat käyttökustannukset kuukaudessa, millä henkilökuntamäärällä pärjättäisiin ja niin edelleen. Harvakarilla tuntui Matiaksen mielestä olevan ainakin kohtuullinen taito selvittää eli googlata ei-tiedossa olevia asioita, kuten vaikkapa vastaanottoapulaisen minimipalkka.

Matias teki myös mielenkiintoisen havainnon: valitettuaan koko ikänsä omia pieniä ansioitaan hän huomasi yhtäkkiä päivittelevänsä työntekijöiden palkkatasoa, mutta tällä kertaa niinpäin, että jopa siivoojan tuntipalkka tuntui Matiaksesta yllättävän korkealta. Toisaalta Harvakari myös lietsoi Matiaksen rahanhimoa muistuttamalla, että yrityksen tehtävä ei ollut työllistää vaan tehdä voittoa. Uudelta oppi-isältään Harvakarilta Matias myös oppi, että työntekijän sivukuluihin oli aina varattava summa, joka oli ainakin 35 prosenttia tämän palkasta. Kerran Matias sai itsensä kiinni siitä, että hän pyöritteli päätään tismalleen samalla hetkellä kuin Harvakarikin, kun tuli puhetta yötyön kalleudesta.

Harvakari palasi kannattavuuslaskelmaa selaillen.

– Ihan kreisi idishän tää on, hän sanoi jo ovelta, ja osoitti samalla sormella Matiasta. Hän istuutui niin vauhdikkaasti, että pyörillä varustettu tuoli törmätä tumahti sivupöytään. Samantien Harvakari kuitenkin rullasi reippaasti takaisin ja kumartui Matiaksen puoleen, mutta ei sanonut mitään. Sen sijaan hän otti sinisen päälleviivauskynän, pläräsi esille laskelman viimeisen liuskan ja arvoituksellisesti virnistäen merkkasi sieltä muutaman rivin. Sitten hän käänsi liuskan Matiaksen luettavaksi ja paukutti etusormellaan paperia.

– Noi on ne rivit. Noita sun pitää tiirata. Noiden mukana sä joko nouset tai kuolet.

Matias kurottautui lähemmäksi katsomaan, mutta ei uskaltanut ottaa papereita käsiinsä.

– Ai toi alkukassa vai?

– Ei ei, vaan tilikauden voitto!

Harvakarilla ei ollut turhan pitkä pinna. Matiaksella kävi mielessä, että Harvakari vaikutti joko pitkästyvän tai turhautuvan aina sellaisina hetkinä, kun puhuttiin mistä tahansa muusta kuin rahasta.

– Nii joo. Onks toi paljo?

Matias yritti lukea yritysneuvojan kasvoilta vinkkiä siihen että oliko, mutta ei osannut päätellä.

– Se on liian vähän? veikkasi Matias, ja antoi tahallaan Harvakarin esiintyä asiantuntijana, kun tämä tuntui siitä niin nauttivan.

Harvakarin silmiin syttyi uudenlainen kiilto. Hän rentoutui kuin olisi saanut rauhoittavaa suoraan suoneensa. Hän melkein makasi papereiden päällä, tuijotti Matiasta ja teki sormillaan liikkeen, joka piirtyi Matiaksen tajuntaan: Harvakari koukisteli sormiaan rennosti itseensä päin, kuin olisi yrittänyt haravoida jotain ilmassa olevaa itselleen.

– Yli puol milliä hyvää vuodessa. Ai saa-ta-na. Nami nami.

Matias mietti myöhemmin, oliko hän tosiaankin nähnyt pienen kuolapisaran tai peräti -noron Harvakarin suupielessä. Innostunut tämä joka tapauksessa oli, ja aivan eri tavalla kuin Matiaksen selostaessa hänelle ideoitaan.

– Hyvää? kysyi Matias tyhmänä, vaikka aavistelikin että Harvakari viittasi tällä voittoon.

– Melkein viiskyt tonnia kuussa. Siis jos sun yrittäjäpalkkas pidetään maltillisessa neljässä tonnissa ja jos rakennuskustannukset ei heittäis paria milliä enempää.

– Mut eiks tää oo kaikki vielä vaan spekulaatiota? kysyi Matias, koska ei pitänyt oletetuista voitoista innostumista järkevänä; suurin osa luvuista kun oli hätäisesti netistä tarkistettuja keskiarvoja, tai muuten vain hatusta repäistyjä. Harvakari nyökkäili kärsimättömästi kuin Matias olisi sanonut jonkin itsestäänselvyyden, mutta toisaalta hän vaikutti siltä kuin olisi hiukan loukkaantunut. Kuin joku olisi saattanut hänet noloon tilanteeseen saamalla hänet kiinni lapsenomaisesta innostuksen hetkestä.

– Totta helvetissä tää on spekulaatiota, mut hei: ethän sä oo tehny tätä yksin, eiks niin?

– Niin, vastasi Matias – sen verran vaativa oli Harvakarin sävy.

– On näitä nimittäin tullu väsättyä, yhteen jos toiseenkin hömpänpömppäideaan.

– Eiks tää sitte susta oo hömpän… pömppää?

– Niinku mä totesin ni ihan kreisi idis, mut onhan tässä jotain uutta. Jengihän haluu aina sen uusimman mallin ja uusimmat herkut. Ja nyt ei puhuta naisista, Harvakari letkautti leikillisen vakavana, ja Matias yritti hymyillä heitolle.

– Eli uskotko sä siis, että asiakkaat olis valmiita maksamaan tommosesta sen verran reilusti, et tos ois järkee noin niinku taloudellisesti? kysyi Matias.

– Jos jengi haluu jotain ni totta helvetissä ne on valmiita maksamaan siitä. Sun kandee hei puhuu hotellialan ihmisten kanssa, jos sä luotat niihin niin et ne ei nappaa tätä ideaa ja vie sitä jollekin, hitto, jenkkiläiselle ketjulle. Mut joka tapauksessa sä tarviit kontakteja alan ihmisiin. Ja hei: unohda Paris Hilton. Se ei kiinnostu sun ideastas, vaik sillä hilloo oliskin. Eikä susta.

Matias ei huomannut vietnamilaistaustaisen naisen päätä, joka oli jossain vaiheessa, mahdollisesti jo ennen Paris Hilton -heittoa, ilmaantunut ovenrakoon.

– Iso – anteksi.

Harvakarikin huomasi naisen vasta nyt, ja kääntyi katsomaan tätä epäluuloisesti kulmiaan kurtistaen.

– Nii-in? sanoi Harvakari, mutta pehmensi pian ilmettään, vaikkei se kovin luontevasti tältä käynytkään.

– Oli – kynsi – hoito – la – varatu – kelo – kolome – oliko? nainen kysyi, selvästi huolissaan siitä että oli tullut väärään aikaan.

Harvakari vilkaisi kultaista rannekelloaan, eikä oikein pystynyt peittämään lievää ärsyyntymistään.

– Ihan oikein joo, meillä on vaan vähän venynyt. Pienen hetken jos maltat. Odota – hetki, sanoi Harvakari varmuudeksi selkosuomella.

Nainen nyökkäsi kovasti nöyrän oloisena ja vetäytyi nopeasti ovenraosta. Harvakari nyökkäsi päällään naisen suuntaan.

– Helvetin hyvä että noikin yrittää. Ne onkin kovia yrittään, just nää aasialaiset. Ongelma on vaan siinä että ne ottaa mummot ja siskonmiehetkin hommiin eikä maksa kellekään mitään. Vääristää kilpailua!

– Mut mun aika on ilmeisesti loppu? Matias kysäisi, peläten mille urille Harvakari saattaisikaan vielä päätyä ulkomaalaisista puhuessaan.

– Me ei olla vielä puhuttu sun markkinointiosaamisesta. Onks sulla sellasta? kysyi Harvakari, ja Matias kummasteli miehen muuttunutta sävyä.

– Miten sen nyt ottaa… Mä oon ollu kohta kymmenen vuotta Korson Sanomissa, tehny pääasiassa mainoksia. Mutta en mä taida olla mikään varsinainen myyntitykki.

– Eli se on vähän niinku osastoa heikkoudet? kysyi Harvakari, ja Matiaksesta tuntui, että mies oli entistäkin innostuneempi. Matias hymyili kiusaantuneena – heikkouksia oli hänen omasta mielestään jo ihan riittävästi – ja päätyi sitten nyökkäämään.

– Aivan just just joo, sanoi Harvakari muka miettiväisenä, mutta Matiaksesta tuntui että tämän ääneen ajattelu ei ollut kovin uskottavaa.

– Sä tarviit siis markkinointiapua. Ja mites verkostot? jatkoi Harvakari kysymyspommitustaan.

– Ei mulla varmaan sellasia ole mistä olis tässä mitään hyötyä, Matias sanoi rehellisesti.

Harvakari osoitti taas sormella Matiasta, ikään kuin ajatuksella että ”tätä mä just tarkotin”.

– Nyt sul on edessäs oikee ukko.

Matias ei uskaltanut varmistaa, tarkoittiko Harvakari itseään. Onneksi tämä käänsi sormen itseään kohti.

– Se on nimittäin niin että meikäläinen osaa myydä vaikka pierua Saharaan niinku sanotaan, letkautti Harvakari.

– Tarkotat sä hiekkaa? Matias korjasi vaistomaisesti.

– No oli mitä oli, niin nyt mennään vähän epäviralliselle puolelle, jos sua ei haittaa?

Matias hymyili hämmentyneenä.

– Sä tarviit markkinointiapuja. Sä tarviit verkostoja. Mieti asiaa ihan rauhassa, mutta täs on mun oman lafkan kortti.

– Sä tarjoutusit tekeen konsultointityötä, jos mä perustaisin firman? Matias kysyi, ja pelkäsi taas ymmärtäneensä kaiken väärin.

– Emmä tässä mikskään palkkajuhdaks oo tuputtautumassa, Harvakari sanoi, ja Matias mietti että miehen kunniantunto oli tosiaankin voimakas. Matias ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi ollut luontevaa sanoa. Hän päätti kuitenkin olla rohkea, että voisi itse pitää itseään reippaana.

– Sä mainitsit verkostot – mihin sä tarkkaan ottaen viittaat? Matias kysyi varovasti.

Harvakari otti uuden asennon ja muikisti huuliaan edestakaisin, ja hymyili sitten, Matiaksen mielestä oudosti.

– Sä et taida tietää että mä oon pikkusen mukana kuntapolitiikassa? Harvakari sanoi, kuin olisi paljastanut Matiakselle suurenkin salaisuuden.

– Ootko sä ollu täällä Vantaalla ehdolla? Matias kysyi, vaikka muisti nyt hyvin Harvakarin kasvot vaalimainoksista.

– Mähän oon varavaltuutettu. Tää on vähän niinku harjotuskierros, enhän mä kampanjoinu enkä mitään. Mutta ääniä ropisi sen verran että nyt sitä vaikutetaan kaavotuslautakunnassa ja siellä sun täällä. Ja tottahan mä tunnen muita kokoomuslaisia Stadin puolelta, Espoosta, pari Sipoostakin.

Matias ymmärsi että hänen piti nyt olla vaikuttunut, ja tietyllä tavalla hän olikin. Kaavoituslautakunnan mainitseminen sai Matiaksen kuitenkin varuilleen. Hän ei tosiaankaan halunnut sekaantua mihinkään suhmurointeihin, ei varsinkaan ennen kuin koko projektia oli edes käynnistetty. Hän ryhtyi keräämään papereitaan, mutta halusi kyllä saada edes hiukan lisätietoa siitä, mitä Harvakari halusi.

– Ymmärränks mä nyt oikein että sä saattasit haluta osakkaaks? Matias kysyi, tavoitellen välinpitämätöntä sävyä.

Harvakari nousi, nyki housujaan ylemmäs ja yritti hänkin kuulostaa siltä, ettei hän nyt niin kovin kiinnostunut ollutkaan.

– Eihän sul oo vielä ees mitään firmaakaan. Mut jos sä tohon ryhdyt ja jos susta tuntuu että mulla olis jotakin annettavaa, siis tän neuvonnan lisäksi, niin voithan sä harkita että sä pistäsit mulle pienen siivun.

– Olisit sä valmis oikein investoimaan tähän? Matias kysyi, ja yllättyi itsekin, miten asiantuntevalta hän kuulostikaan.

Harvakari nappasi kynän pöydältä ja pyöritteli sitä taitavan oloisesti kädessään.

– Se on sillä tavalla että useimmat aloittelijat ei ymmärrä sitä, mikä arvo on rautasella markkinointiosaamisella.

Harvakari pudotti kynän vahingossa lattialle, mutta ei ryhtynyt noukkimaan sitä sieltä vaan potkaisi sen muka huolettomasti sivummalle, kukaties siivoojan sieltä löydettäväksi.

– Ja ilman verkostoja ei kukaan oo mitään.

Matias kiitti, sanoi harkitsevansa asiaa, ja miehet kättelivät. Poistuessaan Matias päästi ketterästi kulkevan, jännittyneen oloisen vietnamilaisnaisen Harvakarin luolaan.