Teppo Räisänen: PIKKUISEN PAREMPI IHMINEN – näyte romaanista, luvut 1. – 10. – kirjakaupoissa 31.8.

pikkuisen_parempi_ihminen1.

Matias piteli työkännykkäänsä kahdella sormella vasten poskeaan. Puhelimesta kuului tohkeissaan olevan miehen ääni.

– Mä tiedän että painon deadline on tunnin päästä, mutta sen manakeri ilmotti ajan vasta äsken, ihan just. Tää on iso juttu meille.

– Onks tällä tapahtumalla joku nimi? Matias kysyi ja yritti kuulostaa kiinnostuneelta.

– Pistä vaikka että Johanna Pukarinen ja että perjantaina. Ja oisko huutomerkki myyvä?

Matias huokaisi, vilkaisi näytön nurkasta kelloa ja näpytteli vasemmalla kädellä sanan ”puksu”.

– Matias? Ehitkö sä tehä sen? kuului puhelimesta jo aavistuksen huolestunut puuskaisu.

Matias oli unohtunut tuijottamaan plastiikkakirurgin ulko-ovella tavoitetun Puksuna tunnetun naisen kuvaa eikä osannut päätellä, oliko nelikymppiselle Pukariselle laitettu täytettä tällä kertaa rintoihin vai kenties huuliin.

– Esiintyyks se laulajana vai mitä se tekee?

– Ku mä en oikein tiedä. Voi se jotain laulaakin.

– Monelta se alottais?

– Se manakeri sano että se tulee joskus siinä illan kuluessa ja että juomatarjoilut pitää olla sitte just niinku raiderissa lukee.

– Mutta koska se alottais?

– Minkä?

– No sen esityksensä.

– No se nyt on vähä epäselvää onko sillä mitään esitystä, tai voi olla että onkin. Ne on ne… tai se kokonaisuus mistä me maksetaan.

Matias klikkasi itsensä Johanna Pukarisen sivuille ja näki leopardikuvioisen Puksu-logon vaaleanpunaisella pohjalla. Videolinkin pysäytyskuvassa näytti kuppelehtivan ilmeisen humalainen, pyylevöitynyt povipommi kevytlonkerotölkki kädessään. Nettisivujen mukaan Johanna Pukarisen suurin ylpeydenaihe oli se, että hänet oli valittu viisi kertaa peräkkäin Vuoden Turhimmaksi Julkkikseksi.

– Sä oot siis tilannu ravintolaas esiintyjän, —

– No niin oon. Viimeinkin mä sain sen.

– …mutta sä et tiiä mitä se tekee?

– No en.

– Etkä mihin aikaan se alottaa?

Toisesta päästä kuului nopea hengähdys kuin ravintoloitsija aikoisi sanoa jotain, mutta sitten keskusteluun laskeutui vaivautunut hiljaisuus. Matias havahtui ja muisti että hänen velvollisuutensa oli edes yrittää esittää idearikasta ammattilaista.

– Oliskos se tähän aiheeseen sopivalla tavalla räväkkää, jos laitettais että ”Pub Top Hatissa perjantaina: Puksu show”.

– Tosi hyvä, tosi hyvä.

– Pinkillä pohjalla, leopardikuvioiset kirjaimet?

– Jumalauta. Toi on sitä luovuutta. Tota mä ihailen.

Matias nyökkäili itsekseen ja tapitti Puksun sameita silmiä, jotka yrittivät viestittää kolmesenttisten tekoripsien takaa jotain flirtin kaltaista. Hän ei ollut varma, olisiko hetki sopivampi itkulle vai naurulle. Matias kuitenkin arvasi, että mikäli jollakulla olisi ollut jokin syy häntä katsoa, hän olisi todennäköisesti näyttänyt Vantaan, ehkä jopa koko Etelä-Suomen lannistuneimmalta mieheltä.

 

2.

Kello oli puoli kahdeksan illalla ja hämärä alkoi laskeutua Korson ylle. Vuokrakerrostalojen apeat rivistöt sekä hiellä ja vaivalla aikoinaan rakennetut rintamamiestalot nököttivät sovussa valkotiilisten paritalojen kanssa kaduilla, joiden asukkaat kyselyissä vakuuttivat tyytyväisyyttään kaupunginosaansa, mutta joista suurin osa olisi mieluusti siirtynyt aivan muihin osiin kaupunkialuetta, mikäli heillä olisi ollut siihen luonteva mahdollisuus.

Matias makasi puoliksi maalatun rintamamiestalon makuuhuoneessa pimeässä, hiukan liian kovalla futonpatjalla, jonka Teija oli heille terveyssyihin vedoten valinnut – Matiaksen kokemuksen mukaan vängännyt.  Matias mietti että juuri tällä tavoin käyttäytyivät masentuneet tai ahdistuneet ihmiset. Makasivat pimeässä ja odottivat että nukkumatti tai jokin muu satuolento pyyhkisi pahan olon pois taikasauvallaan. Matias muisti nähneensä jossain ruotsalaisessa elokuvassa alkoholisoituneen yksityisetsivän tekevän juuri näin. Makaavan pimeässä ja tuijottavan kattoon.

Tämä havainto sai Matiaksen häpeämään itseään. Oliko hänen elämässään mitään omaa? Matkiko hän tiedostamattaankin elokuvien, romaanien ja keskinkertaisten tv-sarjojen hahmojen toimintatapoja? Matias päätti sytyttää lukuvalon ja sanoi happamasti itsekseen ”just”, ikään kuin olisi pienellä sarkasmilla voinut tehdä itsestään coolimman – edes omissa silmissään. Alakerrassa kasviksia pilkkovan Teijan ääni nosti Matiaksen kerralla tähän keskiviikkoiltaan.

– Ne omenapuut ois pitäny leikata jo viime kuussa. Miks sä et oo mennyt?

– Siellä on niin hämärää.

– Aattelitko sä että myöhemmin illalla on valosampaa?

Kiitos Teijan, Matias muisti nyt myös oman saamattomuutensa. Hänen silmänsä osuivat sängyn vieressä olevaan pieneen kirjahyllyyn, jossa oli lähinnä hänen vaimonsa lukemistoa  – elämäntapakirjallisuudeksi sitä kai kutsuttiin – tyyliin: Onnellisuuden tiede, tai Voimaa villiyrteistä, kirjoittajana jälleen joku italialainen, koska Teijan mielestä Italia oli lähimpänä maanpäällistä paratiisia, mihin erityisopettajan palkalla saattoi päästä. Lisäksi Teijan mielestä italialaiset olivat ihanan erilaisia verrattuna suomalaisiin.

Teijan hankkimaan haaveilukirjallisuuteen kuului myös iso englanninkielinen kuvateos, jossa oli listattuna maailman 501 upeinta hotellia. Työpäivän jälkeinen masennusväsymys alkoi laantua. Matias nappasi kirjan, kääntyi vatsalleen futonilla ja ryhtyi selailemaan kirjaa. Ensimmäisenä hänen silmiinsä osui Ulko-Hebrideille vanhaan majakkaan tehty pieni majatalo. Matiasta oli aina viehättänyt ajatus elämästä jossain kaukana poissa, jos mahdollista aivan maailman laidalla. Hän nojasi käteensä ja leikitteli ajatuksella: voisikohan hän tehdä ilmoituksia Korson Sanomiin Ulko-Hebrideiltä käsin? Monethan tekivät nykyisin etätyötä. Matias mutristi huuliaan ja pysähtyi hetkeksi ihmettelemään omien ajatustensa epärealistisuutta. Saman tien hän kuitenkin sulki silmänsä ja pohti, voisiko hän ryhtyä opiskelemaan jotain uutta ammattia. Jotain mahdollisimman universaalia, mielellään sellaista taitoa, jolle olisi joka paikassa tarvetta. Entäpä jos hän opiskelisi vaikkapa parturiksi? Ulko-Hebrideilläkin oli ihmisiä, jotka tarvitsivat tukanleikkuuta. Mat’s Barber Shop. Tai paremmin rimmaava, taustaan kivasti viittaava Finn-Mat’s Fine Cut. Ajatuksessa oli kuitenkin jotain liian vierasta, ja Matias selaili kirjaa eteenpäin.

Kiinnostuksen herätti purjeen muotoinen rakennus, jonka sanottiin olevan maailman ainoa seitsemän tähden hotelli. Burj al Arab. Matias hymähti seitsemälle tähdelle. Hän muisti miten lapsena kaikkein päheimmät autot kulkivat kuulopuheiden mukaan niin kovaa, että nopeusmittaritkin hajosivat. Tai miten Spinal Tap –mokumentissa rokkarin rakkain vahvistin oli sellainen, josta sai voimakkuuden väännettyä tavanomaisen kympin sijaan yhdelletoista. Matias käänsi taas sivuja ja sattui aukeamalle, jossa esiteltiin australialainen hotelli, jonka huoneet sijaitsivat maan alla. Ajatus tuntui Matiaksesta umpihullulta. Miksi joku haluaisi maksaa siitä, että saa majoittua ikkunattomaan luolaan, jonka seiniin saattaa tahria vaatteensa? ”Ai-van älytöntä”, lausahti Matias itsekseen.

– Syömään, hyvät herrat! kuului alakerrasta.

***

Teija nosti pastakattilan keskelle pöytää ja pyyhkäisi otsaansa. Matias ja Iikka istuivat toisiaan vastapäätä.

– Mamma mia, mikä tuoksu, yritti Matias pientä arjen piristystä.

Teija vilkaisi Matiasta kummeksuen.

– Mihis sun Puksu-ahdistus on kadonnut?

Varhaisteinin kiinnostus heräsi. Hän halusi lisätietoa, ja arveli tässä asiassa äitinsä luotettavammaksi lähteeksi.

– Miten iskä ja Puksu liittyy toisiinsa?

Matias halusi olla avoin ainoalle pojalleen.

– Johanna Pukarinen esiintyy ylihuomenna paikallispubissa ja mun tehtäväni oli laatia siihen liittyvä mainos.

– Iskän uran huipentuma, naurahti Teija pojalleen.

Iikalla oli 12-vuotiaaksi yllättävää taipumusta analyyttisyyteen.

– Se Pukarinen taitaa olla aika määrätietonen nainen. Se on halunnut julkisuuteen, ja se on myös päässyt sinne.

– Ehkä mä kuitenkin haluaisin tehdä työkseni jotain merkityksellisempää kuin edistää jonkun bimbon julkkisuraa. Hyvää ruokahalua.

– Mitä sä sitten haluaisit tehdä? Iikka kysyi, viattomasti kuin vain lapsi osaa.

Matias pyöritteli tomaattipastaa haarukassaan ja mietti, olisiko järkevää kertoa Iikalle mitä hän oikeasti haluaisi tehdä, jos saisi itse päättää: hän haluaisi päästä YK:n edustajana neuvottelemaan diktaattori Kim Il-Sungin kanssa Pohjois-Korean avautumisesta ja demokratisoimisesta. Hän haluaisi olla mukana, kun YK:n ryhmä avaisi valtavan vankileirin portit. Hän haluaisi olla se, jota vuosikymmeniä vankeudessa viruneet, hirvittävillä tavoilla kidutetut vangit vapauduttuaan ensimmäisenä halaisivat. Eikä häntä yhtään haittaisi, jos vaikkapa Yhdysvaltain presidentti olisi hänen vierellään. Matias päätyi kuitenkin siihen, että tämänkaltaisen unelman kertomisesta lapselle ei olisi hyötyä kenellekään.

– Niinkun kaikki ihmiset niin mäkin haluisin tehdä jotakin hyödyllistä. Muista hei säkin syödä, Matias lisäsi ja toivoi, ettei Iikka jatkaisi enää aiheesta.

– Koulussa aina painotetaan sitä, että kaikki työ on tarpeellista, Iikka totesi, ja Matias ei ollut enää varma, kumpi heistä oli aikuinen ja kumpi lapsi.

– Sä oot ihan oikeessa, sanoi Teija.

– En mä sanonut että mä oon samaa mieltä.

– Hyvä Iikka, tuki Matias.  – Onko esimerkiks… jalkaväkimiinojen kauppias, onko se tarpeellinen ammatti?

– Varmaan se monen mielestä on, vastasi Teija. Hän sai tyydytystä miehensä provosoimisesta. Iikka ei kuitenkaan ollut kiinnostunut asian yleisestä puolesta, vaan isänsä valinnoista.

– Mä tiedän et sä oot joku medianomi, mut mitä sä oikeesti haluisit tehdä? Muuta ku pyörii Korson Sanomissa.

– Ei se oo mitään ”pyörimistä”. Jokaisella tiedotusvälineellä on oma tehtävänsä tässä yhteiskunnassa, Matias sanoi, ja huomasi itsekin kuulostavansa yhteiskuntaopin opettajalta.

– Haluatko sä siis ens viikolla ja ens kuussa ja ens vuonnakin tehdä työkses Pub Toppahatun ilmotuksia? tivasi Iikka.

– Tekeehän iskä joskus juttujakin, Teija sanoi, koska tunsi jo painetta tukea miestään.

– Ei se mun päätyöni ole, Matias äyskähti.

– Iikka ei se työpaikan tai alan vaihtaminen oo ihan niin helppoa kun sä ehkä kuvittelet, Teija sanoi.

– Iskä sä oot nyt nelkyt. Minkä ikäsenä sä jäät eläkkeelle? jatkoi Iikka tahatonta kiusaamistaan.

– En nyt ihan vähään aikaan.

– 60-vuotiaana?

– Ehkä 63. Mitä sillä on väliä? sanoi Matias ja osoitti lautastaan tuijottamalla haluavansa keskittyä ruokailuun.

– 23 vuotta työelämää. Onks sulle ihan sama missä ja miten sä vietät sen ajan?

– Pitää osata iloita siitä mitä on, tokaisi Teija, ja rupesi saman tien itsekin miettimään, sopiko tuo fraasi nyt lainkaan koko keskusteluun.

– Iskä? Sähän osaat kuvata, etkö sä vois ruveta vaikka hääkuvaajaksi?

– Ai niinku yrittäjäksi? Sopiskohan se iskälle? sanoi Teija ja nautti kysymyksestään yhtä paljon kuin itse tekemästään pastasta.

– Sä oot sitä mieltä että musta ei olis siihen? sanoi Matias, ja yritti kuulostaa siltä, ettei ollut vähääkään loukkaantunut.

Iikka söi pastaa rauhallisena ja seurasi mielenkiinnolla vanhempiensa sananvaihtoa, joka alkoi vähitellen lämmetä. Teija annosteli itselleen lisää salaattia ja päätti vastata kysymyksellä:

– Ootko sä omasta mielestäs yrittäjätyyppiä?

Teija yritti työntää salaatinloppuja miehensä lautaselle, mutta tämä siirsi lautastaan sivuun.

– Mä en haluu niitä!

Teija työnsi salaatit Iikalle, joka otti ne vastaan ja nyökkäsi kiltisti kiitokseksi.

– ”Yrittäjätyyppiä”, jupisi Matias happamana – eikä halunnut alentua vastaamaan.

– Mitä sä sitte yrittelisit, jos sä oikeesti rupeisit yrittäjäks? kysyi Teija.

– No en ainakaan rupeis miksikään hääkuvaajaksi.

– Mutta sano, oisko sulla joku uus liikeidea tai jotain semmosta osaamista, mistä joku ois valmis jotain maksamaankin?

Teija tiesi että tämä oli provokatiivisesti sanottu, ja juuri siksi hänestä tuntui hyvältä päästä se sanomaan. Koulutyössä kun joutui pitämään kaiken sisällään.

– On mulla jotain osaamista, mutta ei semmosta mistä kukaan haluis mitään maksaa, Matias myönsi, koska ei halunnut ryhtyä kinaamaan vaimonsa kanssa.

– Eli iskän nykyinen työ saattaa olla itse asiassa ihan ok, sanoi Teija pojalleen kepeästi, ja juuri tämä sävy sai Matiaksen takajaloilleen. Hän työnsi tyhjää lautastaan pari senttiä kauemmas ja katsoi vaimoaan haastavasti.

– Sä heitit sanan liikeidea. Mitäs jos mulla olis hyvä liikeidea?

– No onks sulla?

Kaikki toiminta taukosi. Iikka seurasi keskeltä, kun hänen isänsä ja äitinsä katsoivat toisiaan pastakattilan yli ja ottivat mittaa toisistaan, hänen isällään vielä tomaattikastiketta poskessa. Matias ei myöhemminkään osannut sanoa mistä hänen yllättävä varmuutensa tuli, mutta ehkä hänellä vain oli niin suunnaton työntö pois Korson Sanomista ja Puksu-ilmoitusten laatimisesta, että jotain oli keksittävä – vaikka tyhjästä.

– On mulla liikeidea. Ja uskaltasin sanoa että aika hyväkin.

Teijan ja Iikan kulmakarvat kohosivat.

– Kerro ihmeessä, Teija kannusti.

– Onks meillä perheessä avoin ja luottamuksellinen henki, vai haluutteks te vaan kiusata mua? kysyi Matias, ikään kuin olisi hakenut porttia mistä perääntyä.

Teija työnsi kätensä Matiaksen käden päälle, mutta veti sen saman tien takaisin.

– Joo joo, mä rakastan sua. Kerro jo.

– Majatalo joka olis osittain maan alla.

Teija ja Iikka katsoivat toisiaan kuin arvioiden, onko Matias tosissaan.

– Majatalo maan alla? toisti Iikka.

– Kuulostaa maksulliselta maakuopalta. Ootko sä hautonut tätä sun, hmm… ideaa pitkäänkin? kysyi Teija, ja päätteli miehensä ilmeestä että tämä saattoi olla tosissaan.

Matias tunsi, miten hänen aivonsa alkoivat lämmetä. Hän halusi kuumeisesti pystyä vastaamaan mihin tahansa kysymyksiin, vaikka hänellä tuskin oli ainuttakaan järjellistä vastausta valmiina. Hänen oli nyt vain keksittävä.

– Mä sain tän idean muutama kuukausi sitten, Matias valehteli.

– Majatalo? Monta huonetta siinä olis? kysyi Iikka.

– Noin 30, heitti Matias hatusta, ehkä siksi että hän olisi halunnut olla suurin piirtein sen ikäinen.

– Eiks se olis sitte enemmänkin hotelli kun majatalo? kysyi Iikka asialliseen tyyliinsä.

– Olis joo varmaan, ihan totta.

– Kultaseni, mitä sä tiedät hotelleista tai majoitusalasta? kysyi Teija, ja yritti olla kuulostamatta yhtään ärsyttävämmältä kuin miltä hänen kysymyksensä jo itsessään kuulosti.

Tämä oli kysymys, jota Matias oli odottanut koko sen noin puolen minuutin ajan, mitä hänellä tämä idea oli ollut. Iikka ehti kuitenkin ensin.

– Oottehan te majottunu jo aika monessa hotellissa esimerkiks Italiassa, mutta tuskin iskä nyt niin jurpo on että se luulis että pelkästään se tekis siitä majotusalan asiantuntijan.

– Anna nyt iskä vastaa itse, sanoi Teija malttamattomana.

– Tärkeintä on omaperänen idea, Matias vastasi ja alkoi nousta pöydästä. – Mun täytyy nyt mennä leikkaamaan ne omenapuut. Kiitos. Oli molto buono.

Teija ryhtyi keräilemään astioita.

– Mä haluun sitte kuulla kaiken sun ideastasi.

– Niin mäkin, sanoi Iikka, ja Matias puristi keittiöstä poistuessaan silmänsä hetkeksi kiinni – mitä ihmettä hän oikein olikaan tullut sepittäneeksi? Miksi hän oli mennyt selailemaan sitä kirottua hotelliopusta? Miksi Teija oli ylipäätään mennyt sellaisen hankkimaan? Eihän heistä kumpikaan ollut mikään hotelli-ihminen. Vai oliko hänestä nyt sitten tullut aloitteleva majoitusalan yrittäjä – yhden tomaattipasta-annoksen aikana?

 

3.

Rakas päiväkirja,

täytän parin kuukauden päästä 13 vuotta. Olen varsin pian ihan virallisestikin teini. Minun siis oletetaan olevan ’keskellä murrosiän kuohuja’, ’epävarma heräävän seksuaalisuuteni vuoksi’, ja ennen kaikkea minun oletetaan taantuvan pariksi vuodeksi jonnekin noin kahdeksanvuotiaan tasolle – ääliöksi, joka ei osaa vielä käyttää deodoranttia, mutta joka osaa sujuvasti naurattaa luokkansa muita ääliöpoikia, esim. pieraisemalla juuri kun ruotsinopettaja kulkee ruokalassa ohi.

Rakas päiväkirja, minä en ole sellainen. Minulla on tässä maailmassa tehtävä, jonka aion suorittaa kunnialla. Minun maailmani on musiikki. Intohimoni on pianonsoitto. Ja salainen intohimoni – niin, laulaminen.

Rakas päiväkirja. Aloitan tänään päiväkirjan pitämisen, koska haluan paljastaa haaveeni edes jollekin. Minusta tulee laulaja. Ei ooppera, ei iskelmä, eikä varsinkaan mikään puhelaulaja. ”Jou, meitsi räppää, hei kuunnelkaa tätä läppää!” – lapsellista. Rokki on minua yksinkertaisempia muusikoita, uskaltaisinko sanoa yksinkertaisempia ihmisiä varten. Kyllä. Minä tulen tekemään oman musiikkini. Ja juuri siksi minun on syytä ryhtyä pitämään päiväkirjaa, viimeistään nyt. Jotta minä tulevaisuudessa muistaisin, mistä olen lähtenyt, ja kuka minä nuoruudessani olin.

Arvoisat isä ja äiti. Mikäli te nyt kaikista varotoimistani huolimatta luette tätä päiväkirjaani, niin nyt on viimeinen hetki laskea tämä käsistänne. Aion nimittäin seuraavilla riveillä paljastaa, mikä tulee olemaan loppuelämänne suurin tapahtuma. Siltä varalta että te vieläkin jatkatte lukemista, voin kertoa sen verran, että se ei tule olemaan lapsenlapsen saaminen eikä mitään muutakaan yhtä banaalia.

Tässä se tulee: minä aion osallistua omalla kappaleellani Euroviisuihin. Enkä ainoastaan osallistua, vaan myös voittaa. Rakas päiväkirja. Huomaa että en laittanut tuon lauseen perään huutomerkkiä. Tämä ei siis ole yksinkertaisen teinin uhoa, vaan pitkän harkinnan tulos. Aion tehdä kaikkeni, jotta pääsen tavoitteeseeni. Uskon olevani riittävän määrätietoinen ja lahjakas, toisin kuin vanhempani. (Siitäs saitte jos edelleen jatkatte lukemista.)

Monet tulevat varmaan ihmettelemään, miten sellaisista vanhemmista kuin minulla tulee sellainen poika kuin minä olen. Äitini on 37 eli käytännössä nelikymppinen. Elämä siis paljolti jo takana. Liikuttavalla tavalla hän kuitenkin elättelee haaveita, jotka eivät ole tästä maailmasta. Äiti paljasti eräänä perjantai-iltana, puolikkaan punaviinipullon nautittuaan, että hänen suurin haaveensa olisi perustaa orpokoti. Eikä minnekään Vantaalle, vaan jonnekin Apuliaan, joka on kuulemma Italiassa. Kysyin äidiltäni miksi juuri Italiaan, mutta hän ei osannut perustella sitä muuten kuin että ”siel on vaan niin ihanaa, eikä siel oo räntää”. Niinpä niin. Mitä tuollainen kertoo ihmisestä? Voiko äitiäni kuvailla sanoilla ’kypsä aikuinen’? Koko Italia on hänelle pakkomielle, ikään kuin pizzaa ja pastaa ei saisi Vantaallakin tarpeeksi.

Ja rakas päiväkirja, entäs sitten isäni? Punastun silkasta kiusallisuudesta, kun ajattelenkin hänen edesottamuksiaan ja loputtomia suunnitelmiaan, joista ei mistään tule ikinä mitään. Tänään hän keksi että hän voisi ryhtyä yrittäjäksi. Jos tämä olisi videopäiväkirja, tallentaisin tähän kohtaan pitkänpuoleisen, hirnuvan naurun. Niin, isäni. Ihminen, joka ei saanut edes taloa maalattua kerralla, vaan jätti talvea vasten puolet maalaamatta. Isäni on mies, joka vaihtaa lampun vasta, kun häpeä meidän muiden perheenjäsenten edessä pakottaa hänet siihen. Hän on ihminen, joka ei jaksanut tehdä loppuun edes lopputyötään. Isäni on siis melkein medianomi. Ehkä hän nyt on melkein yrittäjä.

Ei – isäni ei tule ryhtymään yrittäjäksi. Sen sijaan hän tulee maatumaan mainosmyyjänä vanhan tuttavansa yrityksessä aina siihen päivään asti, jolloin tuo tuhoon tuomittu yritys menee konkurssiin. Lapsikin ymmärtää, että tänä päivänä on vaikea keksiä mitään epävarmempaa työpaikkaa kuin paikallislehti. Kaiken lisäksi isäni, joka toki on minulle tärkeä henkilö, uskottelee itselleen, että hän on oikeastaan ja tavallaan ja melkein toimittaja.

Rakas päiväkirja. Tämä ’rakas päiväkirja’ kuulostaa hiukan naiivilta. Toisaalta, jos jättäisin sen pois näistä merkinnöistäni, niin kenelle minä oikein nämä pohdintani tai muistiinpanoni osoittaisin? Tulevalle tyttöystävälleni tai vaimolleni? Joka muuten epäilemättä tulee hänkin olemaan jotain suurta. Mutta ollakseni rehellinen: ei mielellään mitään liian suurta. Hän ei siis tule olemaan mikään kilpailevalla alalla toimiva superlahjakkuus. Valokuvamalli voisi olla minulle sopiva. Mutta katsotaan nyt. Vielähän ei kuitenkaan ole selvää, millaiset seksuaaliset mieltymykset minulla tulee olemaan.

 

4.

– On se nyt saatana että pitää tulla jotakin vanhojen pappojen tauteja! Anteeksi Iikka. Koskaan ei pitäis kirota lasten kuullen.

– Mä ymmärrän kyllä, sanoi Iikka, ja otti lisää omenatäytepullaa.

Tässä osassa Itä-Helsinkiä asukkaat yleensä kokivat auringon paistavan heille hiukan enemmän kuin muille, mutta tänään oli Marjaniemen suurtenkin huviloiden yllä pilviä.

– Isi älä nyt suutu, mutta sä oot jo 77, sanoi Matias varovasti.

– Mitä sitte? urahti Pertti, repäisi pullaa suuhunsa ja tuijotti merelle, jonka läikikkäällä jääkannella lipsutteli joku yksinäinen uhkarohkea sunnuntaihiihtäjä.

– Jos lähestyy kaheksaakymppiä ni kai sitä voi olettaa että pikku hiljaa alkaa tulla joitakin vanhusten vaivoja, sanoi Matias, mutta huomasi heti, että olisi ehkä sittenkin kannattanut vain olla hiljaa.

Matiaksen äiti Hillevi vaikutti siltä kuin olisi juuri purskahtamassa itkuun.

– Etkö sä nyt mitään lohdullisempaa keksinyt? Haukut meitä vanhuksiksi!

Teija tunsi että hänen oli puututtava tilanteeseen.

– Ihminen on just niin nuori kuin mikskä se itsensä tuntee, vai mitä Matias?

Matias kallisteli päätään epämääräisesti, kun ei halunnut suoraan ryhtyä valehtelemaankaan. Matiaksen mielestä vanheneminen oli kamalaa, ja itse hän olisi mieluiten välttänyt koko prosessin, ellei sen hintana olisi ollut ennenaikainen kuolema. Matias kääntyi isoveljensä puoleen.

– Hannu, minkäs ikäseks sä tunnet ittes?

Hannu hymyili vinosti ja nosti kädellään maneerinomaisesti vaaleanpunaista Gant –merkkistä villapaitaansa, niin että sen alle tupsahti ilmaa.

– Fyysisesti sua nuoremmaks, henkisesti vanhemmaks.

Hannun 13 vuotta nuorempi avopuoliso Iines tumautti kyynärpäällään Hannua muka nuhtelevasti, vaikka selvästi pitikin Hannun heittoa hauskana.

– Vitsi vitsi, Hannu sanoi kumartuen varmuudeksi hiukan veljensä suuntaan.

Poikien äiti ei pitänyt keskustelun sävyä soveliaana tilanteen vakavuudelle.

– Isillä on todettu vakava sairaus, ja sen takia me on teidät tänne kutsuttu. Ei vitsailemaan.

– Sori, sanoi Hannu, jolle kuului tulevan viesti. Hän vilkaisi puhelintaan, hymähti ja näytti pöydänreunan alla viestiä Iinekselle, joka kurkisti sitä vaivihkaa, mutta työnsi sitten puhelinta poispäin, jotta Hannu ymmärtäisi laittaa sen pois.

Pertti oli jokseenkin aina äkäinen, mutta nyt tämä entinen rakennusalan yrittäjä oli normaaliakin yrmeämpi.

– Altshaimer… Kuka semmosenkin nimen on mennyt keksimään? Ei vois suomalaiselle paljoa hankalampi olla.

– Eiköhän se ollut joku herra Alzheimer, joka ton sun taudin oli ensimmäisenä keksinyt, sanoi Iikka painottaen e-kirjainta, jotta kaikki varmasti huomaisivat, että hän kyllä tietää miten tuo vierasperäinen sana kirjoitetaan.

– Tai rouva Alzheimer, oli Teijan pakko huomauttaa.

– Kauheeta, mä en ainakaan haluis että joku tauti nimettäis Hilleviksi, vaikka minä olisinkin sen sattunut keksimään.

Aikuiset hörppäsivät kahvia, Iikka lempijuomaansa inkivääriolutta, jota Hillevi-mummi muisti ainoalle lapsenlapselleen aina varata. Matias ei ollut kovin hyvä keksimään keskustelunaiheita vanhempiensa kanssa, eikä varsinkaan tällaisessa tilanteessa.

– Eikös jollain Yhdysvaltain presidentilläkin ollut just tää sama tauti, kukas niistä se olikaan?

– Reigan. Ja siihenhän se sitte kuolikin, napautti Pertti pojalleen, joka tyytyi nyökkäilemään.

– Pappa, haluisitko sä että mä soittaisin jotakin?

– Se ois ihanaa! huudahti Hillevi, tismalleen samaan aikaan kuin Pertti vastasi:

– Nyt on huono hetki.

Iikka oli jo innoissaan ehtinyt puoliksi nousta, mutta istuutui nyt takaisin ja yritti peittää pettymyksensä. Pertti tarttui pojanpoikaansa kuitenkin hartiasta – ele, joka Pertin mittaristolla oli jo ylitsevuotavaa hellyyttä.

– Kiitos kuitenkin. Mutta jos päätä särkee, niin pianon ääni on… No, en nyt sano mistä. Vaikka hienosti soitatkin, ei siinä mitään. Toisin kun isäs ja Hannu. Niitten pimputusta ei kuunnellu ilokseen, jos nyt ihan rehellisesti sanon. Hannu se tais jotain vähä oppiakin, mutta Matiaksellahan siitä ei tullut yhtään mitään. Hyvä että ymmärsivät molemmat lopettaa.

– Minua kyllä harmitti, halusi Hillevi oikaista. – Kun oli tuo arvopianokin ehditty hankkia.

Teijaa alkoi appiukkonsa puheet ärsyttää, kuten niin usein aiemminkin.

– Lapsihan tarvitsee hirmusesti kannustusta, että se jaksaa opiskella jotain niinkin haastavaa kuin pianonsoittoa.

– Se soitonopettaja vasta kannustusta tarvitsikin, nimittäin rahallista, muisteli Pertti.

Nyt oltiin Iikan alueella, eikä hän halunnut tulla ajatelluksi lapsena:

– Kyllä mä soittaisin pianoa ihan mielelläni, vaikket sä äiti aina kehuis mun soittoa niin älyttömästi. Mä arvostaisin enemmän rehellistä palautetta.

– Iikka, sanoi Hannu painokkaasti.

– No? sanoi Iikka, ja odotti jännittyneenä setänsä kommenttia. Hannu oli perinyt tai oppinut Pertiltä tavan olla usein varsin arvaamaton kommenteissaan.

– Me kaikki tiedetään että sä oot ihan mestari.

Hannu nosti peukkunsa pystyyn ja iski silmää Iikalle, joka punastui ja työnsi hiukan liian ison palan omenapullaa suuhunsa. Matiaksesta tuntui, että Hannu oli sanonut jotain sellaista, joka hänen olisi pitänyt ymmärtää sanoa. Matiaksen tunne vahvistui, kun Teija hymyili Hannulle, mutta vilkaisi puolestaan häntä tavalla, jonka Matias tulkitsi pettymykseksi. Iines puolestaan hymyili Iikalle kuin viisivuotiaalle, ja laski samalla kätensä Hannun käden päälle. Perttikin oli tyytyväinen, kun keskustelu oli siirtynyt pois hänen sairaudestaan. Tyytyväisyys ei kuitenkaan oikein mitenkään näkynyt hänen kasvoillaan.

– Iikka on hyvä poika. Ymmärtää muutakin kun tietokonepelejä ja semmosia. Mutta jos koko aika vaan pimputtaa, niin eikö se jo häiritse koulunkäyntiä? Tarkotan vaan että jos pitää valita numerot tai soittaminen – Pertti keinutteli käsiään ylös alas ikään kuin vaakana – niin kumpis niistä nyt sitten on tärkeempi? Jos ei väen vängällä tähtää roskakuskiks.

– Lukuaineiden keskiarvo oli viimeisessä todistuksessa 9,4, Iikka huomautti.

– Mutta vois olla vielä parempi, Pertti jatkoi. – Jos jättäis pimputukset vähän vähemmälle.

Teija naurahti kylmästi. Hän ei ollut varma kumman puolesta oli enemmän loukkaantunut, Iikan vai itsensä.

– Kuules Pertti-pappa, ei se nyt ihan hirveen paljon parempi vois olla.

– Teija on oikeessa. Pojasta tulee vielä vaikka mitä, sanoi Hannu, ja keräsi jälleen irtopisteitä Iineksen suunnasta.

– Hannu ja… Pertin piti hetki hakea nimeä, – Iines, niin miksi te ette hanki lasta?

Pertti oli esittänyt kysymyksensä jo joskus aiemminkin, ja tilanne oli silloinkin muuttunut sekunnissa vaivaantuneeksi. Hannu ja Iines katsoivat toisiaan ja yrittivät hymyillä. Hillevi yritti tapansa mukaan pelastaa tilanteen miehensä jäljiltä. Harvoin hän siinä tosin onnistui.

– Pertti? Monille se on hirveen kiusallista, jos kärsii lapsettomuudesta.

Hannu irrotti kätensä Iineksen otteesta, ja yritti parhaansa mukaan olla provosoitumatta.

– Äiti hyvä. Miksi sä oletat että meillä olis jotakin ongelmaa?

– Ei siitä tarvii puhua, se on jokaisen henkilökohtainen asia. Sitähän mä yritin isillekin sanoa, Hillevi puolustautui, mutta sai Hannun verenpaineen vain entisestään nousemaan.

– Isillä on parantumaton sairaus, joka johtaa kuolemaan. Keskityttäiskö nyt kuitenkin siihen?

Hillevi ei enää pystynyt pidättelemään itkua vaan syöksyi pois pöydästä. Pertti huokaisi ja hörppäsi tyynenä kahvia. Hänellä oli tapana itse rauhoittua, jos muut ympärillä alkoivat käydä kuumina.

– Teette ensin yhden ja katotte sitte onko se teiän juttu.

Matias oli usein miettinyt, että hänen isänsä taisi tuntea elävänsä vain silloin, kun ilmassa oli riittävästi ristiriitoja.

 

5.

                                                                                       Helsingissä 17. lokakuuta 1964

Terve vaan Hilu,

jos sopii että kutsun sinua sillä nimellä jo näin parin tapaamisen jälkeen. Minäpä en yleensä anteeksi pyytele, enkä pyydä nytkään, mutta olisinhan minä tosiaan voinut viedä sinut johonkin sellaiseenkin kuvaan, jossa on romantiikkaa ja muuta naisten hommaa. Vaan olihan se ratsuväen hyökkäys punanahkojen kimppuun aika metkaa, eikö? Että piti erään vierustoverin oikein hihasta kiinni napata…

Toivottavasti pääsit mutkattomasti sinne kotiseuduille. Sanon vielä että uskon kyllä että noin kätevälle neidille löytyy töitä täältä Helsingistäkin, ja ainakin täällä on komeammat miehet kuin Lahdessa. Tai ainakin yksi sellainen. Tai jos ei komea, niin mies kuitenkin.

Tänään oli työmaalla lapiomiehet tiukkoina, vaativat johdolta palkkojaan kun olivat kuulemma myöhässä. Tiedä häntä, kun aina ovat jotain kinuamassa. Niinpä sitten kymppi laittoi meidät timpuritkin lapionvarteen, kun oli pakko saada monttu siihen vaiheeseen että päästään valumuottia tekemään, kun sinne ei kaivuri sopinut. Alkoi tietysti satamaan, ja siinähän sitä sitten tökötettiin mutavellissä ja yritettiin kauhoa maata ylös. Kahdeksan tuntia sitä, niin kyllä siinä eräälle Pertille tuli eräs Hillevi mieleen yhden jos toisenkin kerran, oli se vaan sen verran paskamaista hommaa etten paremmin sano.

En ehtinyt kertoa sinulle yhtä seikkaa, joka sinun olisi kuitenkin syytä tietää. Ainakin siinä tapauksessa että haluaisit tavata minua vielä uudemmankin kerran. Ja jos peräti haluaisit minuun noin syvällisemminkin tutustua, mitä totisesti ainakin itse toivoisin. Jos nimittäin tuntuu että minä olen vähän turhankin nuuka pennieni suhteen, niin siihen on hyvä syy: yritän laittaa sivuun kaiken liikenevän, jotta voisin jonain päivänä pistää pystyyn oman rakennusliikkeen.

Tosin ihan pelkällä säästämisellä taitaisi jäädä liikkeet perustamatta. Kysyit missä asun, ja jos muistat, minä hiukan kiertelin ja kaartelin. Talo on tosiaan suuri, mutta minä en asu yksin. Sain vuokrattua edullisesti Vartiokylästä omiin nimiini ison, purku-uhan alla olevan omakotitalon, jonka kellariin olen tehnyt itselleni vaatimattoman yöpymispaikan. Seitsemän huonetta olen vuokrannut siirtoäijille, jotka ovat tulleet Kainuusta ja Lapista rakentamaan uutta Vuosaaren kaupunginosaa. Hommasin romuliikkeestä jokaiseen huoneeseen pari kerrossänkyä, ja jokaiseen petiin olen haalinut jonkun vuokraa maksamaan, yhteensä siis melkein 30 ukkoa! Voit uskoa että vilskettä riittää, ja onpa siinä välillä vähän poliisiksikin pitänyt ruveta, kun ovat pojat pienessä maistissa ryhtyneet pikkuisen voimiaan mittelemään. No, tästä voin ehkä hiukan itseänikin syyttää, kun olen aina silloin tällöin hakenut heille janojuomaa pitkäripaisesta – pientä korvausta vastaan tietysti.

Toivon ettet minua tämän takia ihan tykkänään tuomitse; kyllä ne äijät sen juomansa aina jostain saisivat hankittua, ja onhan kaikin tavoin parempi että homma on minun näpeissäni. Ja lisätulo on tosiaan ihan merkittävä. Ovat pojat minulta joskus naisiakin kyselleet, mutta siihen minä vedän rajani: hommatkoon itse muijansa.

Voit ehkä touhuistani päätellä, että aikomukseni yrityksen perustamiseen on varsin vahva ja vakaa. Kertoneeko tuo sitten minusta itsestänikin jotain samansuuntaista – siihen en ota kantaa.

Muistan kyllä ruokatuntisi ajankohdan, koetan soitella ensi viikolla ja maanitella työnjohtajaasi pyytämään sinut langan päähän.

Oletko muuten tullut ajatelleeksi, että meillä molemmilla on oma, tärkeä tehtävämme isänmaan kehityksessä? Minä rakennan kaupunkiin muuttavalle maanmiehellemme uuden kodin, ja sinä ompelet päällykset tyylikkääseen sohvaan, joka sinne uutuuttaan hohtavaan kotiin sitten kannetaan. Uskallanko toivoa, että sinä ja minäkin, jonain päivänä…?

Noh, tuolla jo yläkerrassa joku vuokraukko huutelee, pitänee mennä kun markka kutsuu.

Lämpimin terveisin,

Pertti

 

6.

Matias istui Korson Sanomien kellariin rakennetussa toimitilassa omassa loossissaan ja nojasi otsaansa näyttöön, jolta pilkisti julkisuudesta tuttu isorintainen nainen. Matias ei huomannut, kun hänen pomonsa Mika tuli hörähtelemään hänen taakseen.

– Mappe? Nuoletsä Puksua?

Matias nousi ripeästi, mutta ei osannut vastata ihan yhtä ripeästi.

– Pidin vaan pientä… luovaa taukoa.

– Hyvä hyvä. Kerrankin sä oot ansainnut sen.

Matias tunsi itsensä keksiä odottavaksi koiranpennuksi, kun hän katsoi kaula vinossa ylöspäin ja odotti isäntänsä palautetta.

– Mä luin ton sun luonnoksen. Se on just sitä mitä me pyrittäs hakemaan. Klikkauksia sataa, kliketi-klik.

– Eli julkastaan?

– Nettiin vaan.

Mika kumartui kohti näyttöä ja asetteli lukulasinsa paremmin.

Johanna Pukarinen totesi kysyjälle nauttineensa vain kaksi lasillista valkoviiniä, minkä jälkeen hän horjahti vasten esiintymislavana toiminutta biljardipöytää. Tämän jälkeen hän nosti toisen rintansa ulos verryttelytakin alta ja otti samalla tukevan hörpyn tuopista, joka oli täytetty jollain muumilimonadin värisellä aineella. Ihan briljanttia Mappe. Mä en haluu puuttuu sun duuniis, mut jos saa sen verran sanoo et mä oisin ehkä kuvaillu vielä aavistuksen tarkemmin sitä kun se vetäs sen verkkatakin kokonaan pois ja hiero… mitä se olikaan?

– Pizzaa.

– Ei ku sul oli tossa tarkemmin…

– Salami-mozzarellapizzaa.

– Nii just! Ku se hiero sitä pizzaa sen tisseihin. Jättebra! Harkitse et kuvailisit tarkemmin miten se sula mozzarella jäi roikkumaan sen nännipihoista. Se mitä sä kerroit safkiksella. Se ois… Fint som fan!

Mika harppoi vihellellen yläkertaan. Korson Sanomien omistaja ja päätoimittaja istui melkein yksin yläkerrassa, vaikka se oli tilana yhtä suuri kuin kellarikin. Mika oli kelpuuttanut seurakseen vain yritysasiakaspäällikkö Elinan, koska tämän oli tavattava asiakkaita toimistolla päivittäin. Mikan mukaan muut saisivat työskennellä paremmassa rauhassa, ilman että kokisivat pomonsa koko ajan kyttäävän. Matias arveli että silläkin saattoi olla kokonaisuudessa merkitystä, että Elina oli henkilökunnan kolmesta naisesta se nuorin ja nätein.

Mikan häivyttyä ylös, sermin takaa nousi pilkistämään Matiaksen kolmekymppisen työkaverin Turon pää. Turo raapi harvaa tukkaansa, vilkaisi ylöshäipyneen pomonsa perään ja nousi nojaamaan sermiin. Hänellä oli kädessään energiajuomatölkki, kuten yleensäkin.

– Miks toi on ruvennu heittää tota ruotsii joka väliin?

– Ehkä se aikoo myydä tän koko kakkakokkareen, anteeks kultakimpaleen Ruotsiin.

Turon hörähdettyä ajatus alkoi huvittaa Matiasta itseäänkin. Matiaksen hörähdys tosin olisi jonkun Korson Sanomien ulkopuolisen korviin saattanut kuulostaa aavistuksen kitkerältä.

– Ostajia olis varmaan vaikka huru mycket, lisäsi Turo vettä myllyyn, mutta vakavoitui sitten kuin leikaten.

– Mäkin luin sen sun luonnoksen.

Matias arvasi heti minkä suuntaista palautetta Turolta olisi tulossa. Turo oli mies, joka uskoi kriittisen yleisasenteen antavan ihmisestä älykkäämmän vaikutelman.

– Verkkojournalismia laadukkaimmillaan? veikkasi Matias Turon sanoja.

Turo hörppäsi energiajuomaa, ja jälleen kerran Matias ihmetteli miksi – sen verran alhaisina pysyivät Turon energiatasot juomasta huolimatta.

– Sä oot viimeinkin ymmärtäny, mihin suuntaan Mika haluu tätä viedä. Homma on verkossa, ja jos ei tuu klikkauksia, ei tuu hilloo. Ja painettu lehti, se on niin dead.

– Mut siis… oliks sulla tosta jutusta jotain kommenttia?

– Sakeeta paskaahan se on, niinku itekin tiedät.

Matias tiesi, mutta käänsi hiukan päätään pois, ikään kuin olisi loukkaantunut luovan tuotoksensa kritiikistä.

– Kerrankin pääs väsäämään jotain muuta ku mainoksia, sanoi Matias ja huomasi itsekin, että hänen äänensä kuulosti ruikuttavalta.

– Ei siin sinänsä mitään vikaa, tissithän on aina kivoja. Mitä isommat, sitä kivemmat.

Turo nosti kuvitteellisia tissejä ylös alas ja sai Matiaksen hörähtämään, tällä kertaa kovemmalla äänellä, mutta entistä ilottomammin. Matias pyöritteli kynää kädessään ja keinui hitaasti tuolillaan.

– Miten toi juttu sit ois pitänyt tehdä? Sähän se täällä toimittaja oot.

Turo huokaisi turhautuneena.

– Mikä on seuraava vaihe? Ruvetaanko me tekemään jotain Vantaa-pornoa?

Turo maalasi energiajuomatölkillään ilmaan otsikon.

’Korson Sanomat – nautinnon synonyymi’, Turo sanoi, makustellen jokaista sanaa. Matiaksella kävi mielessä, että Turo näytti siltä kuin olisi samalla ajatellut nuolevansa naisen rintaa – tosin todennäköisesti jonkun muun kuin Pukarisen. Samassa Matias työnsi tuolinsa ja itsensä taas näytön ääreen ja ryhtyi työhön.

– Iskikö inspis? Turo kysyi ja haukotteli.

Matias näpytteli jo keskittyneenä näppäimistöään.

– Päinvastoin. Mä pelkään et mä rupeen ajattelemaan liikaa. Sen takia mä nyt vaan lisään tänne vähän nännipihaa.

Matias iski enteriä suorastaan tarpeettoman lujaa ja työnsi samalla itsensä kauemmas pöydästä.

– Noin. Sinne meni. Kansan nautittavaksi.

Ylhäältä kuului Mikan huuto.

– Turo? Turdeli?!

Turo lähti kohti portaita.

– Mä luulen et liiasta ajattelusta ei oo täällä pelkoa.

Matias seurasi, kun Turo laahusti ylös portaita ja imi samalla energiajuomatölkkinsä tyhjäksi. Matias tunsi päänsä yhtä tyhjäksi kuin tuo tölkki.

 

7.

Teija oli jo yläkerrassa nukkumassa, kun Matias istui olohuoneen sohvalla ja surffasi netissä. Perjantain kunniaksi pöydällä oli lasillinen valkoviiniä, ja kun Matias hörppäsi siitä, hän muisti viikon töistä sen, jonka olisi mieluiten jo painanut unhoon: juttu Johanna Pukarisen keikasta Pub Top Hatissa. Matiaksen aivot valtasi kuva Johanna Pukarisesta juomassa takahuoneessa kahta valkoviinilasillista – yhtä aikaa. Hän vilkaisi sähköpostiaan ja huomasi sinne saapuneen matkatarjousmainoksen, jonka hän saman tien poisti, jotta ei synnyttäisi itselleen turhia kiusauksia. Iikka pistäytyi kuulokkeet korvillaan huoneessa. Hän mutusti samalla voileipää, ja kun hän huomasi että sohva oli varattu, hän jatkoi matkaansa kohti yläkertaa.

Matias päätti googlata englanniksi sanat ’majoitus’ ja ’maanalainen’. Enteriä painaessaan hän ajatteli, että maanalaisia hotelleita ja vierasmajoja olisi joka maassa. Hän yllättyi, kun niitä hakutulosten perusteella olikin hyvin vähän, eniten Australiassa, kuten hän oli jo Teijan kirjan perusteella päätellytkin. Sana ’maanalainen’ toi tuloksiin myös sveitsiläisen arkkitehtitoimiston, joka vaikutti olevan erikoistunut juuri maanalaisiin tiloihin, erityisesti tosin asuntoihin. Matias avasi yhtiön sivut ja löysi oudon näköisiä, pyöreämuotoisia rakennuksia, jotka olivat vain puoliksi maan alla. Hän luki toimiston sivuilta heidän toimintafilosofiastaan. Yrityksen perustaja ja pääarkkitehti näytti seitsemänkymppiseltä, harmaapartaiselta menninkäiseltä. Mies kertoi haluavansa minimoida rakennusten luonnolle ja ympäristölle aiheuttaman rasituksen. Sivuilla kerrottiin vakuuttaviin tutkimustuloksiin vedoten, että nämä niin sanotut ’earth houset’ todellakin olivat ekologisempia kuin tavalliset rakennukset.

Matias ei ollut varsinaisesti luontoihminen, vaikka olikin koko aikuisikänsä ollut kiinnostunut ympäristöasioista. Isänsä Pertin mielestä Matias kuuluikin cityvihreiden heimoon. Matias muisti Hannun tokaisun, että Matias saisi vapaasti mennä asumaan maakuoppaan ja syödä kastematoja, jos se oli kerran Matiaksen arvomaailmassa hienoin tapa elää. Matias oli yrittänyt illanvieton jatkuessa puhua veljelleen hiilijalanjäljen pienentämisen merkityksestä, mutta Hannu oli ollut sitä mieltä, että uusia muotikäsitteitä keksittiin joka viikko, ja ainut mikä hänelle oli varmaa ja pysyvää, oli se että hänellä oli jokaisessa asunnossa oltava reilun kokoinen spa-osasto, siitä yksinkertaisesta syystä että hänellä oli siihen varaa. Samaan hengenvetoon Hannu oli myös todennut, että hänen vuosittainen lomamatkansa Dominikaaniseen Tasavaltaan hyödytti varmasti vähintään yhtä paljon paikallisia köyhiä, koska hänellä oli siellä ollessaan tapana käyttää runsaasti palveluita. Erityisesti demari-Teijaa ärsyttääkseen hän oli vielä maininnut, että myös varpaiden kynnet kannatti leikkauttaa ja hoitaa, koska juuri se palvelu oli rutiköyhän Haitin rajalla sijaitsevassa viiden tähden resortissa hinta-laatusuhteeltaan erinomaista. Hannun mukaan hänen jalanjälkensä oli näin ollen kunnossa – hiilellä tai ilman, sillä ei ollut hänelle väliä.

Nyt Matiaksella oli silmiensä edessä kuvia maanalaisista rakennuksista, jotka sekä viehättivät silmää että vaikuttivat oikeasti ekologisilta. Asumuksia mainostettiin tulevaisuuden taloina. Tämä sai skeptikon Matiaksessa heräämään. Jos nämä satukirjasta todellisuuteen hypänneet talot kerran olivat niin täydellisiä ominaisuuksiltaan, miksi niitä ei oltu rakennettu juuri mihinkään muualle kuin Sveitsiin? Se, että talojen isä oli upporikkaasta Sveitsistä, sai Matiaksen arvelemaan, että ongelma oli todennäköisesti raha. Vain sveitsiläisillä oli niin paljon ylimääräistä rahaa, että sitä oli varaa hassata rakennusmenetelmiin, jotka olivat taatusti järjettömän kalliita. Jos sveitsiläiset kerran olivat keksineet jotain niin älytöntä kuin käkikellot, niin ’maarakennukset’ sopivat mainiosti heikäläiseen käsitykseen innovatiivisuudesta.

Matias pohti ja pohti, ja tietyistä epäilyistään huolimatta hän tuli hetki hetkeltä varmemmaksi siitä, että ihmiset haluaisivat ainakin kokeilla asumista maan huomassa. Ja omasta mielestään hän oli juuri oikea ihminen toteuttamaan Suomen ensimmäisen, osittain maanalaisen hotellin. Hotellin, jonka huoneiden päällä olisi pari metriä maata, kenties nurmikkoa ja miksei vaikka omenapuita. Matiaksen päässä välähti: Hotelli Maa. Hitto. Hänellähän oli jo nimikin valmiina. Matias päätti, että tämä on Se Juttu. Tästä hän vielä tekisi totta. Tämän vision toteuduttua edes hänen isänsä ei voisi enää kutsua häntä taivaanrannanmaalariksi tai haihattelijaksi. Hänestä tosiaan tulisi yrittäjä, aivan kuten isästäkin.

Matias otti huikan kymmenen euron sisilialaista valkoviiniä ja pyöritteli sitä suussaan kuin se olisi ollut kallista vuosikertaviiniä. Matias sulki silmänsä ja kuvitteli itsensä Suomen erikoisimman hotellin omistajaksi. Samassa hän jollain kummallisella tavalla tunsi itsensä vauraammaksi kuin vielä puoli minuuttia aiemmin.

 

 

8.

Matias koputti kelluntatankkia, joka näytti jonkin scifi-elokuvan aikamatkustuskapselilta. Se oli ovaalin muotoinen, vaalean beesh-värinen, ja siitä lähti pari letkua ja sähköjohto. Huoneessa oli himmeä valaistus, iso palmu kasvilampun alla, bambutuoli ja sen vieressä teeautomaatti, josta sai vihreää teetä ja erilaisia yrttihaudukkeita. Huoneen nurkassa oli suihkukaappi ja pieni vessakoppi.

– Calle?

Pienen odottelun jälkeen yli metrin levyinen kansi aukesi lähes ääneti. Se nousi kevyen näköisesti kahden ison kaasujousen avustamana. Avaaja oli märkä, alasti, ja hyvin rentoutuneen oloinen. Hän otti korvatulpat pois ja siristeli silmiään.

– Ei tullu vielä ees tunti täyteen. Etkö sä malttanu odottaa aulan puolella?

Matias kääntyi hienotunteisesti toiseen suuntaan, kun hänen ystävänsä nousi tankista.

– Mä aattelin että sä olit unohtanu ulko-oven auki, kun sun työntekijääkään ei näkyny missään, Matias sanoi.

– Mä päästin Ninnin himaan, ku mä tulin tänne ite.

Calle oli menossa suihkuun, kun Matiaksen ihmettelevä sävy pysäytti hänet.

– Tuol on kaks muutakin tankkia, ja kassa ilman et kukaan vahtii sitä. Mitä jos joku sun asiakas saa vaikka paniikkikohtauksen tankissa, ja sit sä oot ite lillumassa siellä kannen alla?

– Sä oot Matias ihanan huolehtivainen. Sähän voit mennäkin sinne kassatytöks siks aikaa ku mä käyn suihkussa. Mut koita hei olla stressaamatta.

Calle livahti vihellellen suihkuun, ennen kuin Matias ehti kieltäytyä. Matias vilkaisi rannekelloaan, huokaisi ja siirtyi vastahakoisesti ovesta aulan puolelle.

***

Kymmenen minuuttia myöhemmin Calle saapui tukkaansa kuivaillen aulaan, jossa Matias odotti selaillen Terveys ja Hyvinvointi -lehteä.

– Sä pilasit mun kellunnat, Calle sanoi virnistäen. – Mä olin just putoomassa pilvien läpi, kun joku koputti taivaankantta. Ensin mä ajattelin et sen on pakko olla Jumala. Mut sit mä tajusin, et ei se ookaan Jumala, vaan joku jurpo. Ja niihän se olikin!

– Mikä kesti? Tässä kävi joku täti kysymässä saako täältä jalkahoitoja.

– No mitä sä vastasit sille?

– Sanoin että ei mun tietääkseni saa. Että täällä vaan kellutaan. Se katto vähä pitkään ja häipy.

– Oisit antanu sille mitä se halus, Calle heitti, eikä Matias voinut päätellä, oliko Calle tosissaan vai ei.

– Onks toi sitä kuuluisaa yrittäjäasennetta?

Matias odotti jotain huulta, vitsiä, läppää, kepeää heittoa, mutta sai kerrankin vastaukseksi jotain, jonka Calle taisi sanoa ihan tosissaan.

– Sä tiedät et mä en oo mikään oikee yrittäjä.

– En todellakaan tiedä. Sulla on yritys – sä olet siis määritelmällisesti yrittäjä, hyvä mies.

– Oikee yrittäjä on sellanen, joka himoitsee rahaa. Mä en himoitse.

– Ehkä sun ei tarvii.

Tämän Matiaksen kommentin Calle ohitti. Sen sijaan hän ryhtyi vaahtoamaan innolla, joka yllätti Matiaksen.

– Oikeesti yrittäjähenkinen kaveri olis pyytänyt sen frouvan sisälle, tarjonnu sille kupposen teetä, jutellu kun vanhalle tutulle, ja sitte siinä samalla onkinu siltä tietoonsa mitä se on vailla. Sen jälkeen tää yrittäjäpetteri olis tehny sille esilämmitetylle emännälle tarjouksen, josta se ei enää kehtais kieltäytyä. ”Mä hieron mielelläni sun vääntyneet, silsaset varpaas, ja vain sulle mä teen sen alle kahdensadan! Ja hyvä rouva.” Sit kuiskattais ku rakastetulle: ”Laitetaan vielä kaupan päälle liikavarpaatkin.” Todellinen yrittäjä on sellanen, joka haistaa toisen taskussa makaavat eurot eikä rasita itteensä millään naurettavilla moraalipohdinnoilla. ”Toi mummo on jo 90, mä en voi ottaa sen viimesiä puurorahoja.” Tottakai voit! Jos joku haluaa ostaa, niin sunhan pitää myydä sille!

Calle suki märkää, puolipitkää tukkaansa taaksepäin ja iski samalla silmää Matiakselle. Matias odotti, josko Calle jatkaisi, mutta sen sijaan tämä ryhtyi pukemaan vaatteitaan, eikä välittänyt kääntyä poispäin ikkunasta, josta oli suora näkymä Albertinkadulta aulatilaan.

– Usko tai älä, mut mä halusin jutella sun kanssa just siitä, millasta on olla yrittäjä.

Aulassa soiva japanilaishenkinen meditaatiomusiikki kuului yhtäkkiä selvemmin, kun Calle kääntyi ja keskeytti pukemisensa.

– Mä voin antaa sulle ystävän neuvon: älä perusta paikallislehteä.

Matias harmistui tästä huumoriin verhotusta utelusta, hän kun ei olisi halunnut paljastaa suunnitelmiaan, ainakaan heti.

– Mä oo mitään perustamassa, kunhan vaan pallottelen vaihtoehtoja.

Calle tutki Matiaksen kasvoja tarkasti ja arvasi oikein. Hän osoitti sormella Matiasta kuin olisi saanut tämän kiinni jostain tuhmasta. Calle nautti aina kun sai tilaisuuden pieneen kiusoitteluun.

– Jäbällä on joku nerokas idea! Anna tulla.

– Ei mulla mitään oo.

Calle katsoi Matiasta hymyillen ja vetäisi englanninkielisellä huumoritekstillä varustetun hupparin ylleen.

– Sä rupeet hääkuvaajaks? Mä veikkaan et sä kuvittelet et sä oisit onnellisempi jonain hääkuvausyrittäjänä. Oonks mä oikeessa, vai oonks mä oikeessa?

– Et oo, Matias vastasi happamana ja ihmetteli itsekseen, miksi kaikki kuvittelivat hänen hautovan jotain niin kunnianhimotonta. – Sä tivaat multa kaikenlaista… Vastaa sä vuorostas, ootsä onnellinen yrittäjänä? Ai niin, mä unohdin. Sähän oot aina onnellinen. Sen takia sä ootkin niin rasittava.

Calle hymähti ja meni kassalippaan luo. Hän nosti lippaasta pinkan seteleitä ja ryhtyi pläräämään niitä kuin Kroisos Pennonen.

– Tän takia mä oon yrittäjä.

– Justhan sä sanoit että sä et himoitse rahaa?

Calle nuuhkaisi leikillään setelinippua.

– Jos mä himoitsisin tätä oikeesti ni en kai mä tyytys pelaamaan tämmöstä nappikauppaa. Jurpo.

Matias tulkitsi Callen sanoneen tämän ihan lämmöllä.

– Miks just kelluntakeskus? kysyi Matias.

Calle kohautti olkiaan.

– Tää oli eka tämmönen Suomessa. Ja mä tykkään ite kellua.

– Sä tykkäät kellua ja sen takia sä investoit tähän mitä 80 tonnia?

– Paljo enemmän. Tää on mun oma tila.

– Mut miks sä halusit tehdä tästä bisnestä?

– Koska tää on helppoa. Ninni saa työllistämistukee, eikä mun tarvii maksaa sille paljo paskaakaan, koska sen ei tarvii osata paljo paskaakaan. Sitä paitsi se on 22 ja sil on kiva peba.

Taas Calle iski silmää, ja Matias yritti olla mukana hengessä. Hän yritti kuitenkin ihan tosissaan saada ystävänsä kertomaan omakohtaisia kokemuksia yrittäjyydestä.

– Mä haluisin pois Korson Sanomista. Mä haluun tehdä jotain ihan muuta.

– Mitä muuta?

– Sä sanoit et tää on Suomen eka kelluntakeskus. Mäkin haluisin tehdä jotain uutta, tai jotain millä olis ees jotain merkitystä.

Calle sulki kassan ja asteli froteetohvelit jaloissaan Matiaksen viereen istumaan. Matias päätti avautua.

– Kuules Carl-Gustaf. Kuulostaisko se susta aivan naurettavalta ja lapselliselta haihattelulta, jos mä kertoisin sulle että mä haluisin perustaa hotellin?

Matias tuijotti eteensä maahan kuin olisi hävennyt impulsiivisesti ulos putkauttamaansa paljastusta. Calle laittoi käden Matiaksen harteille.

– Kuules Mathew. Asiat on helppoja, jos sä vaan ite päätät niin.

– Tää hotelli olis osittain maan alla. Eikä mul oo yhtään rahaa. Enkä mä tiedä majotusalasta yhtään mitään.

Calle liikutteli päätään kuin punniten Matiaksen lauseita.

– Sit sä vaan hankit hillot ja perustat sen sun hotellis. Sinne maan alle.

– Sun mielestä se on niin helppoa?

– Tottakai.

Calle iski silmää, nousi ja meni laittamaan valoja pois tankkihuoneista. Matias kuunteli Callen viheltelyä ja mietti, mikä hänen omista lapsuudenkokemuksistaan mahtoikaan olla syynä siihen, ettei hänestä ollut tullut yhtä huoletonta aikuista kuin Callesta.

 

9.

Matias souti isoa ja varsin raskasta alumiinivenettä, kun hänen isänsä laski verkkoja. Pertti oli pyytänyt eli vaatinut, että Matias lähtee verkoille, koska Hillevillä oli leivontatapaturman johdosta ranne kipeänä. Jäät olivat lähteneet poikkeuksellisen aikaisin, ja Matias tärisi huhtikuun alkupuolen kylmässä. Hän oli kuitenkin suostunut soutajaksi, koska ajatteli voivansa samalla hiukan haastatella isäänsä. Matias tunsi tarvitsevansa kipeästi tietoa mahdollisen elämänmuutoksensa tueksi. Hän oli juuri kysynyt Pertiltä, millaista tällä oli ollut yrittäjätaipaleensa alussa.

– Ihan yhtä helvettiähän se oli. Ei ollu kuule kuuskytäluvulla yritystukia ja yritysneuvojia ja starttirahoja. Ensin säästettiin vuostolkulla että saatiin alkupääomaa. Syötiin perunaa ja puuroa, lauantaimakkarasta vaan haaveiltiin. Pankissa oli ihan turha yrittää tuulikaappia pidemmälle, jollei ollu oikeeta sukua. Eli näitä svenssoneita. Souda nopeemmin.

– Mutta mikä oli se lopullinen piste jossa sä päätit perustaa oman yrityksen?

Pertti tuntui pitävän siitä, että Matias kysyi tätä. Hän katsoi parin sadan metrin päässä olevaa rantaa silmät sirrillään ja laski verkkoa automaattisin liikkein.

– No kyllä se se oli kun se yks Vepe sillon yhellä työmaalla sano niin vittumaisesti. Souda nopeemmin.

Matias oli yllättynyt. Ja yritti soutaa hieman nopeammin.

– Kuka tää Vepe oli?

– Timpuri, niinkun mäkin sillon. Oltiin Hertsikassa samoilla työmailla.

– Mitä se Vepe sitte sulle sano? kysyi Matias varovasti. Hän ajatteli että nyt hän pääsee kenties kuulemaan jonkin todella tärkeän asian, avainlauseen, joka ehkä parhaimmillaan voisi lähentää häntä sairaaseen isäänsä. Pertti katseli taas kaukaisuuteen, mutta palasi tähän hetkeen ja tilanteeseen, kun verkossa oli pieni sykkyrä, joka vaati huomiota.

– En mä sitä muista. Souda hitaammin.

Matias oli avoimen pettynyt. Ja souti hitaammin.

– Et muista? Kai sä nyt muistat, jos sä just sen takia päätit perustaa firman?

Pertti ei ollut koskaan pitänyt tenttaamisesta. Hän alkoi ärsyyntyä.

– Mitä sitä nyt kaikkia vanhoja asioita märehtimään. Nopeemmin.

Matias souti nopeammin, ja yritti saada vastausta toista kautta.

– Arvosteliks se sun ammattitaitoa? Että et osaa jotakin, tai…?

Matias jätti lauseen kesken ja odotti, tai pikemminkin toivoi, että hänen isänsä päättäisi avautua. Sen sijaan Pertti muuttui melkein oudon rauhalliseksi. Hän vilkaisi poikaansa, laski verkonlopun mereen ja ryhtyi päästelemään kohosta narua perään.

– Sä aattelet että ”nyt se muisti siltä jo pettää”. Etkö ajattelekin? ”Toi on nyt sitä altshaimeria.”

Pertti heitti kohon perään ja kääntyi poikansa puoleen. Tällä oli tosiaankin jo ehtinyt käydä mielessä, josko muistamattomuus johtuisi isän sairaudesta.

– Tässä ei oo nyt kyse siitä. Mä unohdin sen helvetin Vepen heitot kauan ennen kun sä edes synnyit.

– Jaa no anteeks että kysyin. Nytkö rantaan? Sentään koneella?

– Tässä nyt niin kiire. Mennään soudellen.

Matiaksen kokemuksen mukaan tällainen kiireettömyys oli hänen isänsä kohdalla jotain aivan uutta.

– Eikös sulla oo ollu periaatteena että koneella mennään vaikka veneen mittanen matka?

– Ja etkös sä vihreenä tykkää mennä lihaspelillä joka paikkaan? Toihan on hyvää liikuntaa nuorelle miehelle. Vaikket sä nyt enää niin kovin nuori olekaan, Pertti hörähti.

Matias ei oikein voinut muuta kuin soutaa, vaikka Busteri ei mikään soutuvene ollutkaan. Pertti katseli poikaansa kuin arvioiden.

– Miksi sä kyselet siitä firman perustamisesta?

Matias ei todellakaan halunnut paljastaa isälleen harkitsevansa tämän jalanjälkien seuraamista. Ei ennen kuin edes jokin asia olisi varma tai päätetty.

– Ihan vaan uteliaisuuttani, Matias muotoili, eikä tavallaan edes valehdellut. – Sä et oo koskaan kertonu siitä.

– Ja nytkö olis sitte viimeset hetket kysyä? Pertti sanoi, ja Matias oli kuulevinaan aavistuksen surua isänsä äänessä.

– Mehän ehditään jutella vielä monet kerrat, Matias sanoi, ja yritti tavoitella mahdollisimman arkista sävyä. Varsinainen rauhoittelu ei olisi tuntunut luontevalta – Pertti ei ollut sellainen mies, joka edes antaisi oman poikansa rauhoitella itseään.

Pertti pysähtyi selvästi oikein miettimään jotain. Tämäkään ei ollut hänelle ihan tyypillisintä käytöstä. Jonkin ajan kuluttua hän sanoi rauhallisesti:

– Ensin sitä halus itsenäisyyttä. Ettei tarttis kuunnella kenenkään vittuiluja, ei pomojen eikä työkavereitten. Sitten sitä halus että se oma firma otettais vakavasti, että joku luottais siihen. Sitten sitä alko haluta enemmän työmaita, sitten isompia siivuja. Rahaa perkele. Alun jälkeen sitä halus vaan enemmän ja enemmän rahaa.

– Tuliks susta ahne? Matias uskaltautui kysymään.

Pertti pyöritteli päätään kuin olisi aidosti miettinyt, tuliko hänestä tuolloin tosiaankin ahne.

– Varmaan mä jonkun mielestä olin ahne. Mutta ei mua muitten mielipiteet kiinnostanu hyttysenpaskan vertaa. Jos mä olisin aatellu että se riittää että on koko ajan yks työmaa päällä, niin koko pulju olis hyytynyt viimeistään yheksänkytluvun lamassa. Ihan satavarmasti.

– Eli sun mielestä yrittäjällä pitää ollakin vähän ahneutta? Matias tiivisti. Hän halusi varmistaa että ymmärsi isäänsä oikein.

– Miten sä muuten jaksat painaa viidentoista tunnin päiviä, jollet sä odottais siitä jotakin palkintoa? Ja jollet sä oo valmis venymään, niin joku muu on.

Pertti katsoi soutavaa, kylmästä tärisevää aikuista poikaansa niin haastavasti, että Matias muisti kuuluvansa siihen ikäryhmään, jota joskus kutsuttiin pullamössösukupolveksi. Matias mietti, että tuo karkean yleistävä nimitys taisi ollakin juuri hänen isänsä sukupolven keksintöä.

 

10.

                                                                                                             Helsingissä 5.9.1965

Kunnioitettu Herra Mestari,

laskin aivan hetki sitten käsistäni viimeisimmän teoksesi ”Myrskyn jälkeen”, ja joudun tunnustamaan, että silmäni ovat vieläkin kosteat – niin vaikuttavaa oli kuvauksesi sodanjälkeisen Suomemme kamppailusta kohti valoisampia aikoja.

Hävettää näin vaivata herra Mestaria, mutta uskon että voin kirjoittaa juuri Sinulle vapaammin kuin voisin kellekään toiselle; olethan Sinäkin ollut minun laillani vuosikausia rakennusalalla, Sinä tosin peräti rakennusmestarina, minä vain tavallisena timpurina. (En yleensä pyytele anteeksi, mutta suonet anteeksi sinutteluni. Sen verran läheiseltä Kalle tunnut, että teitittely ei olisi luontevaa.)

Täytän kohtapuoliin 29 vuotta, mutta perhettä ja lapsia minulle ei ole vielä siunaantunut. Olen kyllä ajatellut kosia erästä lahtelaista tehtaantyttöä, mutta en ole kovin hyvä tämmöisissä asioissa. Pelkään että koko homma menee metsään, kun tämä Hillevi varmasti odottaisi taustalle vähintäänkin jousiorkesteria, kun taas minä hoitaisin kosintahommat mieluiten vaikkapa puhelimessa tai näin kirjeessä. Enkä voi myöskään olla ihan varma, olenko ollenkansa ainoa sulhaskandidaatti, kun kuitenkin tapaamme vain kerran-pari kuussa. Sanon tämän siksi, että kirjasi perusteella et Sinäkään ehkä ole aivan vapaa mustasukkaisuudesta ja sen kuristavista tuntemuksista.

Toisaalta pelkään että Hillevin kärsivällisyys loppuu, että hän odottaa minun ottavan ratkaisevan askeleen mahdollisimman pian. Ehkä hän siksi, vaikkapa vain kiusoitellakseen, kertoilee minulle tehtaallaan työskentelevistä salskeista miehenpuolista, jotka ilmiselvästi kärkkyvät tilaisuuksia ”saatillepääsyyn”, jos ymmärrät mihin viittaan. Minä kuitenkin olen asettanut etusijalle naishommien sijaan työn tekemisen – se kai on asenne, joka ei Sinullekaan ole vieras. Minulle työ on tällä hetkellä kuitenkin vain väline, keino kerätä varoja, jotta voin aloittaa oman yritykseni. Paljastan heti, että haaveissani on rakennusliikkeen perustaminen.

Sinä Kalle olet ansiokkaasti ja määrätietoisesti ponnistellut ylös kuraisesta köyhyydestä, ja samaa minäkin nyt omalla vaatimattomalla tavallani yritän. Minäkin olen sotavuosina saanut pettua maistaa, ja jo silloin polvenkorkuisena päätin, että jatkossa syödään makkaraa ja parasta laatua ja joka ikinen päivä. (Toistaiseksi olen rajoittanut makkaransyöntini lauantaiseen saunalenkkiin.)

Ja niin on tämä unelma minulle tärkeä ja iso, että vähän olen jo lainkin rajoja tullut kolkutelleeksi. Niin se on Kalle, että sanovat jotkut minua lestinheittäjäksi. Mutta ilman tällaista sanoisinko ”moraalista joustavuutta” ei minun kaltaisellani köyhän perheen pojalla olisi mitään asiaa yrityksen perustajaksi ja muiden johtajaksi. Haluaisin nyt mitä nöyrimmin kysyä Sinulta, joka kai olet oman unelmasi saavuttanut: olenko tehnyt väärin? Olenko minä paha tai ahne, kun olen valmis tekemään jotakuinkin mitä tahansa, että pääsisin pyörittämään omaa yritystäni? Ovatko kaikki nämä taloudelliset ja moraaliset uhraukset sen arvoisia? Ja hyvä Kalle, ymmärrän erinomaisesti, jos päädyt tuomitsemaan minut moraalittomaksi, mutta haluaisin samalla kuulla, mikä olisi Sinun mielestäsi se hyväksyttävä keino, jolla pienituloinen ihminen voisi alkupääomansa kerätä? Vai pitääkö meidän tavallisen kansan edustajien vain tyytyä siihen tosiasiaan, että uuden yritystoiminnan aloittaminen kuuluu niille joilla jo ennestään on paljon?

Tuon viimeisen olin vähällä pyyhkiä yli, siinä määrin kommunistiselta se yhtäkkiä vaikutti. Mutta minä en, kuten et tietysti Sinäkään, ole kommunisti. Jotain ihan päinvastaista minä olen, vaikka en politiikkaan halua koskea pitkällä tikullakaan.

Jos olisit tavallinen nykyaikainen kirjailija, sanoisin varmaankin että en osta seuraavaa kirjaasi ellet vastaa tähän kirjeeseen. Sinulle en tietenkään kehtaa kirjoittaa mitään niin röyhkeää. En siis odota vastausta, mutta jos vaivautuisit vastaamaan, olisi ihailuni ja kunnioitukseni entistäkin varauksettomampaa.

Kunnioittaen,

Pertti Pynnönen

kirvesmies

 

—> Lisää näytettä ilmestyy maanantaina 8.8.