Olemmeko vesinisäkkäitä?

Olen joskus miettinyt, millaista olisi, jos ihmisellä olisi häntä. Toki minunkin takalistossani on muinaisen hännän jäänteet häntäluun muodossa. Tunnetaan tapauksia, joissa ihmiselle on kasvanut häntä. Kyse on ihmisen perimässä yhä edelleen mukana olevien geenien aktivoitumisesta. Mutta mitä jos me kaikki olisimme hännällisiä? Olisiko hännässä karvoitusta? (Itseäni viehättäisi Muumin- tai aasinhäntätyyppinen malli.)

Karvoitus ihmisissä, noin yleensä, on myös hämmentävä asia. Vaikka emme ole kovin pörröisiä, esimerkiksi hiuksilla on usein ollut uskonnollista merkitystä. Hiustyylit ja -muodit ovat vaihdelleet, hiuksia ja partoja on leikattu ja letitetty monin eri tavoin. Ja onhan karvoista hankkiuduttu myös eroon: ihokarvojen ajelulla on myös kautta aikojen torjuttu syöpäläisten leviämistä. Esimerkiksi uuden ajan alussa, jolloin hygienia oli huonoa, ihokarvat poistettiin ajelemalla tai erilaisilla voimakkailla nesteillä. Hiuksia on uhrattu ja niitä on ajeltu eri elämänvaiheisiin liittyvissä seremonioissa.

Mutta miksi me olemme kuitenkin melko vähäkarvaisia? Ihmisen karvattomuuteen on etsitty selitystä paremmasta lämmön haihtumisesta savanniolosuhteissa. Toisen teorian mukaan loisten levittämät taudit saivat aikaan valintapaineen, joka suosi vähemmän karvaisia yksilöitä. Lueskelin kellunta-alan raamattua, Michael Hutchisonin kirjaa ”The Book of Floating: Exploring the Private Sea” ja löysin vielä yhden teorian. Valaiden, pyöriäisten ja delfiinien luurangoissa on nähtävissä raajojen jäänteitä, eli ne ovat eläneet maalla ennen paluutaan veteen.

Elaine Morganin teoria ”The Aquatic Ape: A Theory of Human Evolution” ehdottaa, että jossakin lajinkehityksen vaiheessa ryhmä apinan kaltaisia olentoja  olisi aloittanut uuden haaran evoluutiopuussa sopeutumalla vesiympäristöön. Ja kun vedet vetäytyivät, ne olisivat palanneet taas maalle uusien mahdollisuuksien toivossa. Mutta ne olisivat tuoneet mukanaan ominaisuuksia, jotka yhä ovat olemassa meissä. Teoria ehdottaa, että ihminen ei menettänyt karvapeitettään, koska olisi ylikuumentunut metsästäjä, vaan samoista syistä kuin valas, delfiini ja manaatti. Jos suurehkon vesinisäkkään on pysyttävä lämpimänä vedessä, ihonalainen rasvakerros on parempi kuin karvapeite.

En tiedä, onko tuo teoria kovinkaan vedenpitävä (haha!), mutta jotenkin se kiehtoo. Teoriassa sanotaan, että olemme sopeutuneet vesielämään, koska suljemme hengitystiemme sukeltaessamme ja osaamme pidättää hengitystämme, mitä muut kädelliset eivät osaa. Kitapurjeen, nenäontelon ja kurkun ainutlaatuisten rakenteiden kehittyessä myös puheen tuottaminen tuli mahdolliseksi. Vauvoilla on sukellusrefleksi ja me itkemme suolaisia kyyneleitä, ehkäpä me siis kuulumme mereen. Meidät on tehty kellumaan, se on geeneissämme. Me kelluskelevat, kylveskelevät otukset.

Kun me heittäydymme suolaisen veden kannateltavaksi ja hengitys on kuin aaltojen kohinaa, voimme muistaa jonkun muinaisen Australopithecuksen, joka kellui mietteliäänä lämpimässä, matalassa suolavedessä jossain Afrikan rannikolla nelisen miljoonaa vuotta sitten, hyräillen ja kurlahdellen sielukkaasti. Siellä se kellui ja valmistautui rikkomaan mehukkaan simpukan karvatonta vatsaansa vasten kivi apuvälineenään. Kuten merisaukko. Ai mutta hetkinen, saukoilla on turkki. Ja häntä.

Ei se mitään. Rentoutukaamme.

Lämmöllä, Kati